lauantai 31. lokakuuta 2015

Sytyttäessä kynttilän haudalle, haluan silti hymyillä.

Halloween... Oih voih eih...

Minun täytyy sanoa, että en ole tämän juhlan kovinkaan hyvä ystävä.

En pidä karkki vai keppos-kierroksista, en tekoverestä, en naamiaisasuista, joita myydään ties missä, en halua syödä jotain ihmeellisiä herkkuja, noidan sormia jne.... itse varsinainen halloween on varsin mielenkiintoinen ja kaikessa synkässä aiheessaan varsin tärkeä vainajien kunnioittamisen ja muistelemisen vuoksi. Mutta haluaisin kuoria siitä tuon kaiken kaupallistuman ja ylivedetynroskan pois.

Tässä asiassa voin suoraan sanoa olevani hieman korsevatiininen, koska sanasta "halloween" minulle tulee mieleen oranssit kurpitsat, naamiaisasut ja kaameat koulun halloween diskot.. sellainen ylimääräinen vänkääminen, juhliminen, tekosyy pukeutua ja pelleillä. Ja sitähän se ei tietystikkään pelkästään ole (ainakaan toivottavasti...), mutta:

Sanasta Pyhäinpäivä minulle tulee taas mieleen vakava ja hillitty juhla, jossa käydään hautausmaalla käydään sytyttämässä kynttilöitä vanhempien ja poismenneiden läheisten vuoksi. Ja tämä versio kuvastaa minulle enemmän sitä mitä kuolema ja kuolleet minulle ovat kuin tuo ylempi mielikuva.

Kuolema on minulle jonkin verran outo ja etäinen käsite, en edes ole sitä vielä niin läheisesti kohdannut...

Minulle kuolleet merkitsevät edesmenneitä ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat eläneet, rakastuneet ja tulleet rakastetuiksi. Pidän ajatuksesta, että on kuoleman jälkeistä elämää.
Minä itse en siltikään voisi juhlia kuolleita ja kuolemaa mitenkään kovin riemuisasti... en riehakkaasti, mutten myöskään niin synkästä, kuten stereotypisessa Suomessa.

Yritän löytää tähän jonkun hyvän välimallin, koska kumpikaan näistä tarjolla olevista mielikuvista ei tunnu oikealta...

Voin sytyttää kynttilän hautausmaalla, mutta haluan silti hymyillä.
En edes ala vertailla näitä kahta lokakuun lopulla vietettyä juhlaa keskenään, sillä yksinkertaisimmillaanhan ne ovat sama juhla, välillä vain toivoisi löytävänsä sen itselleen sopivan version tästä.

Koska sitä versiota vain ei ole valmiina, koska se täytyy itse miettiä, kokea ja tajuta.

torstai 29. lokakuuta 2015

Kissanpentu ja keijukainen



Riidat sateenamme,
aurinko sovintona.
Se on kaveruutta.
En tahdo porottavaa hellettä,
tahdon välillä salamoita ja myrskyä.
Koska myrskyn jälkeen on aina raikasta... mutta ikuinen ukkonenkaan ei ole hyvästä.

Haluan lempeän kesätuulen, syvälliset keskustelumme.
Haluan järven liplatusta, iloista naurua.
Haluan kukkien kuiskivan onnea, tahdon olla kanssasi
Haluan, että on jo kesä, haluan tanssia kanssasi kirjamme sivuilla.

Toisaalta alistuin kohtaloon sekavin mielin,
haluan sitten kunnon talven, sen tuskaisan eron... sillä jopa talvesta löytää jotain kaunista, jääkuningattaren teokset ikkunoissa, auringon kimallus lumessa.

Ystävyyttä on verrattu villasukkiin.. vaikka sinä olet siellä jossain, niin lämmität silti pientä sydäntäni talvipäivien pakkasilla. Voin käpertyä kerälle nurkkaan ja sulkea kissan silmäni. Syksyn surkeudessa, yön pimeinä aikoina... onneksi kissat näkevät paremmin pimeässä...

Koska kevään koittaessa, narsissejen työntyessä esiin, voin huomata selvinneeni tästä erosta. Uutena ja vahvana. Voin nuolaista käpäliäni ja naukaista kirkkaalla äänellä keväthuutoni.

Ja kesän tullen aurinko paistaa kirkkaammin, vesi solisee puroissa ja lempeät tuulet puhaltavat taas metsissä, joissa vaaleatukkainen keijukainen tekee taikojaan, lentäen siivillään ja pyörien ympäri halaten puita siinä välissä.

Häntä ihaillen katselee kiven takaa pieni kissanpentu vihreillä silmillään, pää kallellaan ja lempeä katse silmissään. Se ei uskalla häiritä keijua, sillä tämä on niin kaunis näky, mutta keijukainen huomaa kissan. Ruskea pieni pentu loikkii tyytyväisenä emäntänsä luokse kerjäten rapsutuksia.

Haluan että on jo kesä.
Koska silloin sinä olet palannut. Kissanpoikanen on silloin löytänyt taas kauniin emäntänsä.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Koulukiusattu, ei ihan mutta tarpeeksi

Olen kerran aikaisemminkin sanonut muutaman sanan koulukiusaamisesta, mutta nyt lisään siihen lisää omia kokemukseni.

Sillä vasta nyt, yli vuosi myöhemmin sain tietää kunnolla sen syyn miksi minua syrjittiin nelos-kutosluokilla.

Minua ei ole siis mitenkään väkivaltaisesti koulukiusattu, mutta osittain voin sanoa tämän olleen jopa välillä pahempaa... Entisellä luokallani oli muodostunut mitä pahempia porukoita, ryhmiä, klikkejä sun muita kamalia jakautumisia tyttöjen kesken, ja tietystikkään luokan hikke, kirjafriikki ei päässyt tähän pääryhmään... eikä oikein mihinkään muuallekkaan...

Minut hyväksyttiin sellaisenaan, minua ei suoranaisesti jätetty ulkopuolellakkaan koko aikaa... Roikuin mukana kuuntelemassa juttuja - en vain ollut niissä osallisena. Minulle ei selitetty insideläppiä, minun korvaani ei supistu kahden keskeisiä juttuja. Minulla ei ollut luokalla parasta ystävää.

Olin sellainen kahden ryhmän välissä kulkija, yritin luovia itseäni eteenpäin loukkaamatta erityisesti ketään. Ja se oli hyvin rasittavaa, seilasin kaksien ihmisten välillä, tietämättä oikein kehen luottaa... kun tiesi molempien porukoiden mielipiteet toisistaan, kun ei voinut oikein kertoa mitään kenellekkään. En ollut kummankaan joukkoon kunnolla kuuluva. En vain ollut ja se harmitti välillä todella paljon.
Ja kun nekin ihmiset joiden kanssa oli... no sekin kaveruus on todella myrkyisiä.. vähän liiankin minun makuuni.

Meillä oli tämä fabolouspääporukka ja me muutamat sen ulkopuolella olijat. Minä ja pari muuta.
Olin näiden muiden kanssa ja surullisinta tässä on se, että minut olisi "hyväksytty joukkoon", jos en olisi ollut näiden muiden tyttöjen kanssa.

Ihmiset herätkää...

Miten joku voi ajatella, että koska olen jonkun kaveri niin minua ei voitu ottaa mukaan. Ja se johtui ainoastaan siitä, että tämä pääporukka ei voinut sietää kaveriani. Ja he osittain pelkäsivät, että kertoisin jok ikisen haukutun sanan haukkumisen kohteena olevalle. Ei. 

Miksi mä niin tekisin, kun jo tiesin, että haukuttu oli itse puhunut ties mitä haukkujista?

Pahinta oli se, että koska kaikki vain vaikenivat saapuessani... koska yleensä kaverini oli kanssani. Se hiljaisuus oli pahinta, se, että siihen oppi.

Kaverini ei halunnut olla tämän pääporukan kanssa. Siinä oppi varomaan menemästä enää siihen porukkaan, toisaalta olisin kyllä halunnut. Eli en enää sitten oikein päässyt kuuntelemaan heidän juttujaan... ja koska en ole sielunsisko tämän kaverini kanssa niin lopputulos ei ollut yhtään sen parempi...

Puoliksi tiesin, että minua syrjittiin sen takia, että olin luokan syrjityn kaveri. Puoliksi aloin pikkuhiljaa luulla, että syy oli minussa. Että minussa oli jotain vikaa, koska olin joissain määrin erilainen.

En löytänyt ikinä kunnolla paikkaani kaveriporukoissa, mikään ei tuntunut oikealta. Luokalla ei ollut sielunsiskoja...

Seilasin puoliksi yksinäisenä. Yksinäisyys ei kuitenkaan vallannut minua, sillä aina välillä pääsi olemaan kahden kesken jonkun kanssa ja kaikki olivat ystävällisiä minulle. Olisittepa olleet joko kunnolla ilkeitä tai päästäneet mukaan kaikkeen... ei tätä välimallia. Mä en tiedä kuinka moni oikeesti ymmärtää, että tällänen ees taas seilaaminen, loputtomien salaisuuksien säilyttäminen nakersi pikku hiljaa... se murensi vähän kerrallaan itsetunnosta, kun mietin, että missä on vika, johtuuko se, että ollut somessa tuolloin niin paljon.. ja en oikeesti tiiä mitä mä tekisin, jos ei olisi ollut kirjoja ja sielunsiskoja, niitä oikeita ihmisiä.

Häiritsi, kun kaikki haukkuivat toisiaan ja en uskaltanut sanoa, että:
"Hei, mun mielestä se on oikeesti ihan kiva tyyppi."

Mua syrjittiin vain pieni pala kerrallaan ala-asteella. Vaiettiin, työnnettiin kauemmas hiljaisuudella, päästettiin lähemmäs ja paljastettiin joku pikkujuttu...
Se nakertaa oikeesti, se ei ollut kivaa. Jos minulle olisi oltu kunnolla ilkeitä, olisi voinut yrittää olla keskittymättä kiusaajiin, mutta kun ne oli myös mun kavereita, niin ei heitä voinut olla täysin huomioimatta.

Onneksi se aika on ohi. Nyt ja ikuisesti. Mä toivoisin niin hartaasti, että kenenkään kohtalo ei olisi samanlainen kuin mitä minulla oli. Aina luullaan, että sen kiusatun asema on pahin ja tietystihän se on. Mutta ei välissäseilaajienkaan ollut hyvä.. eikä sitä ei välttämättä ikinä edes mietitä. Entä ne, jotka jää kunnon kiusaamisen ulkopuolelle, mutta kärsivät siitä silti.. Ei koulussakaan ikinä mistään tämän tyyppisestä puhuttu, puhuttiin vain kiusatuista, kiusaajista...

tiistai 27. lokakuuta 2015

Maanantai ja tiistai

Kuviskoulussa kaiversin grafiikanlaattaani!

Maanantaina meille ilmoitettiin, että halloweenin kunniaksi koulussa pitää pukeutua johonkin Disney-hahmoon..

Ette voi olla tosissanne. Oikeesti...

Mulla ei ole mitään Disneypukua, en halua olla prinsessa, enkä hiiri, enkä varsinkaan mikään ylipainoinen häijy kissa. Ei kiitos.

Käytin yhteensä varmaan puolituntia hahmon ja asun keksimiseen, lopulta päädyin Pennyyn Pelastuspartio Bernard ja Bianca-elokuvan pikkutyttöön.. :) Laitan väärän värisen hameen, hahmolle liian pitkät saparot ja otan nallekarhuni kouluun :3 Että joo, hyvin jaksan panostaa... :D *viittaa kintaalla koko pukukilpailuun ja mahdolliseen minulle saavutettamattomissa olevaan palkintoon*

Uskontotunnilla meidän piti keksiä kolme asiaa, joita haluamme - itse laitoin vähän jotain erikoisempia ja mietin aika pitkään mitä, koska hikkenä mikään "Haluan uuden kännykän" ei todellakaan riitä :D

Ja se koitui kerrankin kohtalokseni... minulla oli toisena vaihtoehtona:
"Haluan nähdä sielunsiskoni taas..." (Hän siis asuu nyt ulkomailla)
Ei ei ei eih... olisi pitänyt vain laittaa se uusi kännykkä, koska seuraavaksi mietittiin buddhalaiseen tapaan miten päästä näistä haluista eroon.

Ei.

Minä en halua päästä eroon ikävästä, pidän siitä hampain kynsin kiinni, tuottakoon se minulle kuinka paljon kärsimystä tahansa. Piste.

Jos en tunne ikävää,
en siis ikävöi ystävääni,
en ajattele häntä,
en juttele hänen kanssaa enkä kaipaa häntä.
Eli unohdan hänet.

Ei ikinä.

Tässä tapauksessa olen eri mieltä buddhalaisuuden kanssa, kärsimys ei ole aina pahasta. Varsinkaan tälläinen.

Tänään minulla oli yksitunti kuvista! (Jes!) Mutta se ihastuttava tunne, kun osaat ne asiat jo... mä osaan suunnilleen piirtää mallista... alan vähitellen ymmärtää niitä ihmisiä, jotka haluavat aina tehdä vaikeammin... olisin hyvin voinut piirtää asetelman sijasta ihmisiä, mä olen kyllästynyt asetelmiin piirrettyäni niitä joku yli 6 vuotta...

Toinen myös hyvin raivostuttava ja ehkä osittain myös surullinen asia paljastui tänään... en kuitenkaan siitä vielä puhu, koska se vaatisi oman postsuksensa...

Mutta niin! Hyvää viikon jatkoa kaikille, mitenkäs teiän viikko on lähtenyt käytiin? :)

maanantai 26. lokakuuta 2015

Eoin Colfer Toivomuslista



"Beelsebub lipaisi torahampaitaan sirosti kaksihaaraisella kielellään:"Sitä minäkin."
Myishi huokasi. Hänen olisi ryhdyttävä taas penkomaan ihmiskoiran vastenmielisiä aivoja. Aivan kuin olisi antanut Michelangelolle väriliidut käteen..."
- s. 156

Tässä kirjassa on hyviä kuvauksia Manalasta...

""Siihenkin taitaa liittyä joku tarina?"
"Jep."
"Ja se on varmaan pitkä ja yhtä tylsä niin kuin edellinenkin."
"Taitaa olla", Lowrie sanoi synkästi.
"No antaa tulla sitten", Meg huokasi ja asettui paremmin bussin istuimelle - mutta ei kuitenkaan liian syvälle.
Lowrie hymyili. "Jos välttämättä haluat." Hän veti jälleen kerran sikarin kätköistään ja pani sen takahampaidensa väliin. Ei kuitenkaan sytyttänyt sitä. Bussissa.
"Silloin aikaa ennen sotaa.."
"Mitä sotaa?"
"Maailmansotaa."
"Ensimmäistä vai?"
"Toista, näsäviisastelija..."
- s. 117-118

Hauskoja keskusteluja, jotka avautuvat hyvin, kunhan pääsee sisään kirjailijan huumoriin.

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo ajat sitten, mutta lopetin vasta viime sunnuntaina.
Tämä kirja oli minulla kesken yllättävän kauan...

Syy tähän oli se, että kirjan alku oli ei imaissut lukijaansa tarpeeksi hyvään otteeseen. Olin lukenut alle 10 sivua ja marsittanut kirjan niiden tylsien ja huonojen kirjojen joukkoon, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja aloin lukea.

Se toimi! Kirja osottautuikin paljon mielenkiintoisemmaksi kuin se antaa olemukseltaan luulla.

Olin alunperin valinnut kirjan luettavaksi vain suunnilleen kannen ja hutaistusti luetun nimen perusteella...

Mutta kirja tuottikin postiivisen yllätyksen. Pidin siitä. Ja suosittelen tämän lukemista, sillä kirja antoi hyvän kuvan kuolemisesta, aaveista, Manalasta ja Taivaasta, että jos nämä asiat yhtään kiinnostavat niin tämä voi olla hyvä valinta ainakin kevyesti lukaistuna.

Tarinan päähenkilö on Meg, joka temmataan elävien maailmasta liian aikaisin, mitä tapahtuu, kun hänelle annetaan vielä yksi mahdollisuus?

Kirja yksinkertaisuudessaan kertoo siitä mitä tapahtuu, kun kuoltuasi sinulla on pisteet tasan. Fifty fifty, olet yhtä paljon tehnyt hyvää kuin myös pahaa elämässäsi. Minne siis kuulut? Takaisin maan päälle, taivaaseen vaiko kenties sinne helvetin sopukoihin?

Eniten varmaankin pidin tässä kirjassa sen nimestä "Toivomuslista", se kuvaa hyvin kirjan juonta ja ideaa.
Monissa kirjoissa on hauskaa tajuta, miksi kirja on juuri sen niminen ja tätä kirjaa lukiessa minulle kävi tälläinen aaa-valaistuminen.

♥♥♥♥♡, 4/5 koska tämä olisi voinut nostaa tasoaan vielä, mutta tälläisenä mielenkiintoista ja hyvää luettavaa, kelpaa hyvin ennen nukkumaan menoa luettavaksi... (joskaan ei nyt oteta sitä huomioon, että vähän turhankin hyvin....... :D Enhän minä nyt toki niin kamalan myöhään valvonut...)

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

(En tiiä mikä tän haasteen nimi on....)

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon, ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kiitoksia siis Pearl-Cloverille, joka minut tähän haastoi!

I Millä perusteella yleensä valitset kirjan (esimerkiksi kirjastosta)?
♡ Yleensä kannen ja nimen perusteella, sitten tietysti luen seuraavaksi takakannen ja päätän otanko kirjan vai en...

II Kirja josta haluaisit tehtävän elokuvan.
♡ Hmm... Olisi ihana nähdä Susan Coolidgen Katy-sarjasta jokin elokuva. Se on niin ihana kirja-sarja!

III Jos saisit tavata yhden kirjailijan, elävän tai kuolleen, kenet tapaisit?
♡ Apua... ei saa kysyä näin vaikeita.. mistä minä voisin tietää, ehkä L. M. Montgomeryn tai J. K. Rowlingin, koska he ovat yksiä lempikirjailijoistani <3

IV Mitä tekisit hänen kanssaan ja mistä ehkä keskustelisitte?
♡ Ensimmäisen tutustuttaihin ystävääni, joka ihailee Montgomeryä varmaan vielä enemmän kuin minä ja tekisimme yhdessä matkan Prinssi Edwartin saarelle.
Toisen kanssa keskustelisin Pottereista, ehdottomasti.

V Ketä fiktiivistä henkilöä ihailet/olet ihallut?
♡ Julia Odgen ja Emily Grace Murdochin murhamysteereistä, River Song ja Tohtori 11th Doctor Whosta ja nyt mainittakaan ainakin vielä Miss Fisher Neiti Fisherin murhamysteereistä.

VI Kehen fiktiiviseen henkilöön et puolestasi koskaan tahtoisi törmätä!
♡ Ehdottomasti kehenkään palkkamurhaajaan missään pimeällä sivukujalla...

VII Kenen henkilön elämäkerran/päiväkirjakokoelman haluaisit ehkä lukea?
♡ Varmaan itseni. Se voisi olla todella mielenkiintoista :D

VIII Millä kirjalla on mielestäsi hienoin kansikuva?
♡ Hienoin?! Ei tätä superlatiivia... en tiedä. Enhän minä kaikkia maailman kirjoja ole nähnyt :D mutta yksiä kauneimmista on Anna-sarjan kirjoilla.

IX Minkä kirjan juonta tai jonkun tapahtuman haluaisit muuttaa?
♡ Muuttaisin Harry Pottereiden - kirjoittamalla niihin ainakin vielä muutaman jatko-osan!

X Ketä sivuhenkilöä rakastat?
♡ Rouva Oliveria Hercule Poiroteista! Rakastan itsekkin omenoita..

XI Mitä kirjat merkitsevät sinulle?
♡ Elämää. Rakkautta. Mitähän näitä nyt on...

*vaikeroi* Nokun emmä nyt tiiä oikein ketään, jota haastaa... jokainen, joka ei tätä tehnyt tehköön sen!

Minun kysymykseni:

1. Jos sinä saisit valita alle 5 kirjaa ja muita et ikinä enää saisi lukea, mitä ne olisivat?
2. Sinun täytyy ratkaista murha, kenet ottaisit etsiväksi?
3. Valitse ikimuistoisin suudelma lukemistasi kirjoista.
4. Kuinka pitkä on pisin lukemasi kirja?
5. Jos sinusta kirjoitettaisiin kirja, mikä sen nimi olisi?
6. Minkälainen olisit kirjoitettuna? (Romaani, päiväkirja, lunttilappu kokeeseen)
7. Millainen olet lukijana? (Luetko enemmän sarjakuvia, vaiko nautiskelet tiiliskiviromaaneista?)
8. Millaisessa asennossa luet mieluiten?
9. Oletko ikinä yrittänyt kirjoittaa kirjaa? Onnistuitko?
10. Valitse kirja, jonka maailmassa haluaisit asua.
11. Jos sinun täytyisi valita elämänkumppaniksesi joku lempikirjoistasi, kuka se olisi?

torstai 22. lokakuuta 2015

Potterfriikki nykyaikana: "Lumos!"



Milläpä muulla minä koristelisin taskulamppuni kuin kukkasilla ja potter-aiheisilla teksteillä :D

"Happines can be found even if the darkest of times if one only remember trun the light on."



maanantai 19. lokakuuta 2015

Nyt se syysloma on sitten ohi...

Maanantai... *huokaus* no kaipa sinustakin selvittiin, nyt loma loppui ja minä pakasin koulunpenkille, saaden tietää saaneeni ruotsin saniksesta 10 miinuksen! Jop.



Mutta syyslomalla oli kivaa ja mitä kaikkea minä ehdinkään tehdä, muutankin kuin siis käydä leffassa ja jutella ystävien kanssa!



Pienenä minua ja yhtä kaveriani kutsuttiin Onneliksi ja Anneliksi, kaverini äidin mukaan näytimme ihan heiltä.

Itse kirjojen ja tuon yllämainitun takia kävin katsomassa viime vuonna sen Onneli ja Anneli talo-elokuvan (kaipa se nyt tuon niminen oli... :D)
Keskiviikkona kävin katsomassa tämän uuden Onnelin ja Annelin...

Pieni pettymys.

En kyllä ollut kohderyhmää, mutta silti. Elokuvassa oli ihania ykstyiskohtia, pari ihan hauskaa hahmoa, mutta juoni oli jotenkin läpikuultava... ja loppu ihmeellinen...
Odotin ehkä enemmän kirjalla uskollista elokuvaa, jotenkin hahmot eivät toimineet ja elokuvan pahis oli - no, itse en pitänyt kirja loppuratkaisusta.

Näyttelijät olivat hyviä minun mielestä ja lapsinäyttelijät suloisia :) mutta itse odotin enemmän.

Vaaksanheimot, nämä elokuvan mini-ihmiset, jotka etsivät Rouva Ruusupuuta (Onnelin ja Annelin talon edellistä omistajaa), jotta tämä herttainen vanha nainen voisi löytää näille kodin. Pettymykseni johtui varmaankin Vaaksanheimoista, itse olisin tehnyt heistä niin erilaisia...

Jos jonkun mielipiteen sanoisin niin:

♥♥♥/♡♡♡♡♡, koska elokuva hyvä, mutta kohdeyleisöä lukuunottamatta elokuvakokemus jäi vähän haaleaksi. Suloinen tarina, vaan itse olisin kertonut sen niin eri tavalla.

torstai 15. lokakuuta 2015

Tää on se mun juttu

Netti on hieno paikka, sen mä oon kokenut ja tajunnut. Minulle internet on tärkeä, siellä on mun kavereita, musiikkia ja erityisesti tää blogi. Ne on se mun juttu. Netti on mun paikka, tää blogi on oikeesti peijakkaan tärkee mulle.

Ennen se mun paikka oli olla luokan kirjafriikki, hikke ja mukana roikkuja, ei koulukiusattu, eikä ihan se syrjitty, mutta just se paikkaansa hakeva vähän outo tyyppi, jolle ei kunnolla mitään insideläppiä selitetty.

Tällä hetkellä mulla on insidejuttuja niin tuhottaman paljon... <3 ja ne on kaikki yhtä ihania.

Rakastan edelleen kirjoja, nyt vain osaan kunnolla nauttia niistä, rakastan niitä syvemmin, eikä ne oo mulle enää pakokeino ulos mun oikeesta elämästä. Tai no on, välillä. Ne on mun henkistä ruokaa, niiden avulla mä elän, mä samastun niihin ja löydän itseni niistä. Mutta ne ei oo enää mulle sellainen pakkomielle kuin vuosi sitten.

Olen oikeesti tajunnut mikä merkitys blogaamisella on muhun. Se mun juttu, mulla ei oo ennen ollut mitään sellaista... Blogin takia minä jaksan kirjottaa, sen takii mä haluun löytää ne parhaat kuvakulmat elämästä. Minua ei kiinnosta, vaikka joku tulee sanoo mua hikeksi, mä olen edelleen se luokan hikke, mutta nyt minulla on oikeita ystäviä.

Mulla on oikeesti rakas sielunsisko, mutta mulla on myös kavereita netissä. <3 Minulla on ystäviä netissä, heidän avustuksella ja huomiolla minä pidän tätä blogia nytkin pystyssä.

Netissä sinä voit kertoaa ittestäs kaiken. Tai olla kertomatta. Jokainen voi pistää omat rajansa, oli ne sitten, että et kerro ikääsi tai se, että kerrot kaiken paitsi tarkan osoitteesi. Netissä sinä voit olla oma itsesi, ilman sitä kaameaa ryhmäpainetta.

Kukaan ei tuu kysyy sulta, jos häviit netistä kahdeksi viikoksi. Tai voihan ne kysyäkin, mutta sun ei tarvii antaa vastausta.

Mä tunnen mun nettiystävät varmaan paremmin kuin mun oikean elämän. Tai itseasiassa toi lause antaa väärän kuvan, mun nettikaverit on mun oikeita ystäviä. Ne on ystäviä, ja niitä on tajuttoman vähän oikeassa elämässä... jokainen ei löydä sielunsiskojaan ikinä...
Mä teen niin kuin mä haluan, jos musta tuntuu, että sillä hetkellä chatissä käyty keskustelu on kivempaa, niin en mä jaksa enää nähdä ketään mun irl-kaveria... Tietysti pitäisi, mutta en uskalla, en viitsi nähdä vaivaa, vaikka haluaisin. Mulla vaan ei oo oikein ketään sielusiskoa täällä...

Mä oon saanut nauraa, laskea leikkiä, purkaa sydäntäni ja keskustella netissä. Mulla on koko toinenelämäni netissä, se toinen on oikeassa maailmassakin, mutta varmaan parhaat muistot mulla on niistä ihanista keskusteluista, joita oon nimimerkin takana käynyt.

Mä tiiän netin vaarat, mä tiedän ne, mutta silti mun on helpompi olla oma itseni netissä. Netissä kuka vaan voi tulla sanoo sulle mitä vaan... me kaikki tiedetään se. Koulussa jauhetaan netin vaaroista, siitä, että et saa mennä puhumaan tuntemattomille. Mä oon rikkonut sitä kehotusta miljoonasti ja tulen rikkomaan edelleen. Ja täällä mä oon, ehjänä ja parempana ihmisenä kuin ennen.
Kuinka moni opettaja on kehottanut oppilaitaan ystävystämään netissä? Alle murto-osa.

Älä ole täysin sinisilmäinen ja riittää, että olet ystävällinen, niin on miljoona kertaa helpompi solmia ystävyyssuhteita netissä.

Ne ei välttämättä kestä kauaa, mutta ne on yksiä parhaimmista.

Mä voin nauraa ittelleni 5 vuoden päästä, mutta tää on mulle tärkeetä nyt. Mä oikeesti itkin kirjoittaessani tätä, koska blogaaminen on niin ihanaa, netti on maailman ihmeellisin keksintö kirjapainon jälkeen ja mun ystävät on parhaita.

Jos joku tulisi ja ottaisi pois minulta blogini, ottaisi tablettini ja kännykkäni, sanoisi, etten saisi enää kirjoittaa blogia, en laittaa internettiin sanaakaan... Minä en kestäisi, koska silloin multa otettais pois mun parhaat ystäväni, mun inspiraation lähde ja jopa osa mun identiteettiä.

Blogaaminen on mun juttu, se on mun tapa ilmaista itseäni. Tää on jotain mitä rakastan, tää on jotain minkä eteen haluan nähdä vaivaa. Ei mua haittaa vaikka kaikki Suomen asukkaat lukisivat tämän. Eivät he lue. Mun blogi on niin pieni, että ne muutamat ihmiset, jotka kenties näkevät mun kuvat ja kirjoitukset, teitä on niin vähän, että se ei mun elämää nurin kaada, vaikka saatte tietää mun ulkonäön. Ette te kaikki tiedä mun nimeä, silti mä rakastan teitä kaikkia, jotka luette tätä. 8 lukijaa on enemmän kuin nolla. Lähes 8000 sivun näyttöä on enemmän kuin 20.

Kuitenkin joka tapauksessa mä kirjoitan tämän kaiken itselleni, nuo ovat vain lukuja, vaikka niistä jokainen on minulle tärkeä. Niistä jokainen merkitsee sitä, että jotakuta kiinnostaa. Että mä en ole yksin, että te olette siellä.

Kiitos, kun jaksoit lukea tämän. <3 Mitä mieltä sinä oot netistä?

maanantai 12. lokakuuta 2015

Menin sitte kuvaamaan vlogin tapaista....

Mulla oli kaameet ongelmat saada tämä näkymään... en tiedä toimiiko video vieläkään...




Näitä on ehkä siis tulossa lisää... jos piditte... jos jotakuta kiinnostaa... en vaan voinut vastustaa kiusausta olla kokeilematta :D

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kotikunnaan Rilla ja Ilki ihana

Minä lensin sohvalle torstaina, kun pääsin vihdoin katsomaan tallennukselta Murdochin murhamysteereiden uusintoja! <3 Se tv-ohjelma on niin hyvä!

Perjantaina lensin kotiin, koska loma!! Viikon verran lomaa aahh..
Oikeasti, kirjaimellisesti voisin kuvata sitä tunnetta lentämiseksi, kun poljen mahdollisimman kovaa kotiin ja syöksyn tv:een ääreen, välittämättä edes siitä, että englannin sanakokeesta oli tullut 10-... (siis miten minua häiritsikään se yksi pieni miinusmerkki...)

Mutta liideltyäni 1800-luvun lopulle, kaikki muu unohtui... ♡

~☆~

"On helpompi käyttäytyä hyvin, kun on kaunis mekko päällä."
Kyllä, Rilla olet oikeassa.

Luin tänään loppuun Kotikunnaan Rillan mikä tekee 243 sivua enemmän lokakuun luettuihin.
Nyt se Anna-sarja loppui... luin tämän ihanan L. M. Montgomeryn kirjasarjan toiseen kertaan aloittamalla sen joskus kesällä Vihervaaran Annasta ja lopettamalla sen nyt syksyllä.

Tämä sarja on upea, mutta Annan aikuistettua se menettää yhden jalokiven ikuisesta tiarastaan. Annat pääsevat unohtumattomiin tyttökirjoihin, ahh voisin ylistää niitä maasta taivaaseen.

Sarjan päätösosalla on kuitenkin varjopuolensa. Sota. Minulla oli oikeasti oli hetkiä, jolloin luin tätä kirjaa vedet silmissä, varsinkin säälittävä Maanantai-koira, joka asui junalaiturilla koko sodan ajan odottaen uskollisena isäntäänsä, jonka paha rautahirviö oli vienyt mennessän.

En onneksi muuttunut vesiputoukseksi, koska kirjassa oli myös hauskoja kohtia, joille nauroin niille ääneenkin :D

Suosittelen Anna-sarjaa ihan kaikille!! Sinä, joka et ole tätä vielä lukenut... kirjastoon, niin kuin olisit jo!

Ainut huono puoli, että koska nämä kirjat ovat niin vanhoja sain koulussakin huomautuksia:
"Ai sä luet tota Anna-sarjaa?"
Minä: "Jop."
"Mun äitikin tykkää siitä, se luki noita nuorena."



Toinen kirja, jonka tässä lokakuun aikana olen lukenut on Ilki Ihana, nykyajan keijukirja, jonka luin joskus nelosluokalla ensimmäisen kerran.

Muistelin kirjaa upeaksi, jännittäväksi ja erittäin mielenkiintoiseksi.

Niin, no ehkä se muutama vuosi sitten siltä tuntuikin... Maagisen oloinen kansikuva, pari romanttista suudelmaa ja hyvin kirjoitettu kertomus.

Nyt voin rehellisesti sanoa, että en syvästi uudelleen rakastunut tähän 328:n sivuiseen kirjaan. Se on hyvä, eheä kertomus, ihastuttava keijutarina ja kaunista fantasiaa.

Mutta, hohto siitä oli kadonnut. Luin kirjan yhdessä illassa (köh... mä menin ennen kahtatoista nukkumaan! Menin, kello oli 23.59 kun lopetin lukemisen..) ja se oli hyvä, sitä en kiellä, mutta ei sen veroinen kuin se 10-vuotiaasta Lizaahhista tuntui. Voin kyllä antaa tälle lämpimät suositukset nytkin! :) Kirja antoi laajan käsityksen keijumaailmasta ja sen pariin pystyi helposti sukeltamaan... että mikäli fantasia, keijut ja hyvät kirjat ovat sinun juttusi, tämä voisi sopia!

torstai 8. lokakuuta 2015

Minä kysyin sinulta




Minua ärsyttää suunnattomasti ihmiset, jotka eivät anna minulle vastauksia...

Olen sellainen ihminen, että tarvitsen olla yhteistyössä paljon vuorovaikutuksessa toisen kanssa, kysyn apua ja mielipiteitä paljon ja minulta tulee selkäytimestä jutella ja miettiä mitä voisimme tehdä seuraavaksi. Olen niin tottunut kommunikoimaan toisten kanssa, se tulee minulta luonnostaan ja haluan olla aina varma mitä teen ja miten.

Se on yhteistyötä, vuorovaikutus.

Arvostan sitä paljon ja siksi minua ärsyttää niiiin suunnattomasti ja todella paljon ne ihmiset, jotka eivät anna minulle niitä vastauksia... tai antavat, ehkä kaksi sanaa ja sen jälkeen käskevät minua tekemään omat päätökseni.

Ouhhh... mä kysyin sinun mielipidettäsi!

En kaipaa käskyä miettiä itse, vaan sinun ehdotuksesi ja mielipiteesi.

Onneksi me vaihdoimme kotitaloustunneilla ryhmät - en kestänyt pomottamista ja soveltamista, kun itse en mikään mestarikokki ole.



Ja nyt minulla on ihana kolmen hengen ryhmä <3 ilman ylimääräisiä säätäjiä.
Säästä pakko sanoa vielä muutama sana:




• Nyt piti olla syksy, ei talvi...!!
• Siellä on pakkasta aamuisin.
• Mä jäädyn.
• Mun sormet paleltuu.
• Koulussakin on kyyyyyylmääää...

tiistai 6. lokakuuta 2015

Matkalla

Eat diamonds for breakfast and shine all day.



Koska sä oot täydellinen just sellasena minkälainen sä oot.

Se on niin idioottimaista, kun tajuat oman tilanteesi vasta, kun yrität auttaa toista samassa asiassa.

Puhut ja kannustat toista, mutta keskellä lausetta tajuut puhuvasi itsellesi, siinä samalla oletkin takonut omaan päähäsi sitä neuvoa, jonka yrität tarjota toiselle.

Sen jälkeen on vähän outo olo. Tekisi mieli itkeä ja nauraa itselleen yhtä aikaa.

Minä halusin pakkomielteisesti huippu hyvät numerot, tahdon olla kaunis, vaadin itseltäni niin paljon.
Ja sitten kun puhut toiselle, että sä oot kaunis, ei ne hyvät numerot merkitse niin paljoa ja että sä et todellakaan oo lihava tai mitään - se tieto tippuu sun päähän "Eikun niin... mäkin oon nätti omalla tavallani..."

Ja sen jälkeen pystyt vaan hymyilee <3

***

Minun ihmevalaistuminen matkalla hyvään itsetuntoon... ^^


Sillä matkalla mä kuljen kuitenkin aina yhden jättiläisen loikkauksen eteenpäin ja kaksi hiiren askelta taaksepäin...

Mä putoan kuoppiin matkalla, mutta niistä voi kiivetä ylös. Aina voi kiivetä korkeammalle.
Minä voin yrittää kiivetä ylös, kohota korkealle ja kurkottaa tähtiin.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Maata mertten välissä ja mitä muuta olen puuhaillut

- Kirjoitan blogia muistoksi, kirjoitan muistoja blogiksi. -



Mitä olenkaan lokakuun alun puuhaillut?

Ollut ulkona kavereiden kanssa, pölöttänyt, huutanut, jutellut, nauranut, haronut hiuksia miettiessäni näytelmää, hyppinyt trampalla ja ollut oma hullu itseni.

Kuinka omituista onkaan miten erilaiseksi muutun eri ihmisten seurassa...



Olen juossut pimeässä pakoon naapurin poikia puistossa ja jutellut järkeviä minua nuorempien kanssa, antanut ikäeron haihtua väliltämme ja vinkannut Potterit nykyisen Raunioiden asukkaat luottavaksi.

(Voi älkää kysykö, olen nimennyt kavereitteni kanssa kotitiemme taloja. Itse asun Hotellissa, minua vastapäätä on Yksinäisen unen talo ja tien alkupäässä Rauniot ja Lehtikasa)



Olen leikkinyt maata mertten välissä, merta maitten välissä tai kuten sen viimeisimmäksi väänsin niin verta maidon seassa :D

Koska kukaan ei tätä leikkiä tiedä, olemmehan sen itse kehittäneet niin antakaas kuin selitän.
Tätä voi leikkiä vähintään kolmella ihmisellä, hyvä määrä on ehkä jotain 3-6 tai jotain.
Tarvitset kepin ja mieluiten laajan aluen maata, mihin voi helposti piirtää kengällä viivoja :)

Jokainen pelaaja aloittaa piirtämällä oman pienen aloitussaarensa, kepin heittomatkan päähän toisistaan. Se, jolla on keppi aloittaa!

Keppi heitetään jollekkin pelaajalle, joka yrittää sitä joko jalalla tai kädellä osua siihen ja saada sen lentämään kauas.
Mikäli keppiin ei osu, vuoro siirtyy seuraavalle, jos siihen taas osuu jollakin ruumiin osalle ja tippuu sitten mereen pääset valtamaan maata!

Jos keppi putoaa omalle maallesi, joudut tekemään maallesi niemen tai järven!
Asetat toisen jalkasi kepin kohdalle ja toisen maasi rajalle. Kepillä voit vetää niin ison palan maata kuin saat, mutta viivan, jolla yhdistät valloittamasi palan maahasi tulee olla yhtenäinen ja kädet eivät saa valloittaessa olla maassa! Vedät siis vai viivan/ympyrän/puolikkaan ympyrän maahan, jolloin saat isomman maan!
Mikäli jalkasi ei riitä kepiltä omaan maahasi täytyy sinun tehdä saari, joka onnistuu, kun piirrät maahan kuvion yllä mainitulla tavalla.

Jos keppi putoaa toisen maahan, pääset valloittamaan häneltä! :D
Maat saavat yhtyä toisiinsa ja peliin voi keksiä omia yksityiskohtia, kuten kertoa vaikka minkälaisessa maassa asustaa :D

Merta maitten välissä voidaan pelata loputtomiin, mutta kun peli joudutaan lopettamaan voittaja on se, jolla on suurin maa!
Tätä peliä on hauska leikkiä :3 Varsinkin, kun pääset asumaan avaruusolion muotoiseen maahan :D



Mutta niin, tälläistä puuhailin lauantaina sen lisäksi, että kävin kirjastossa! :)
Ja tein ruokaa :3 Jauheliha kastiketta ja perunoita:



lauantai 3. lokakuuta 2015

Mä tarviin muistutuksen

Uskonto on oppiaineena kiinnostavaa.
 Minä en tajua, miksi sitä pidetään yleisesti niin tylsänä - se on mielenkiintoista!

Itse pidän ja haluan oppia paljon vieraiden maiden uskonnoista. Koska uskonto on suuri osa maiden kulttuureja, sitä on kiehtova opiskella.

Minulta kysyttiin tällä viikolla lempioppiainettani..

"No siis, mähän tykkään äikästä siitä luovasta osuudesta, sitten kuvis on ihanaa, tekninen, köksä, historia sit kaikki luonnontieteet on mielenkiintosii, kielii on kiva oppii ja ei se uskontokaan niin kamalaa oo! Ja musiikkikin on mukavaa!"

Niin no tota... kaipa sitä voidaan sanoa, että minä pidän koulusta :D Koska jäljelle jäivät vain matematiikka ja liikunta, joista en erityisemmin välitä.

Sain äikän kokeesta täyden kympin, jiii! Se koe oli helppo :) Eilenkin joku taas valittu, kun saan hyviä numeroita... lukekaa ystävät hyvät, opiskelkaa.

Kaiken tämän opiskelun keskellä mä kuitenkin tajuan välillä kuinka idiootti minä olen. Pakerran hulluna koulussa, mutta ei se maailma ole siellä oppikirjojen sivuilla.

Se ei ole netissä, (eikä wapissa...) sitä ei löydy ellei kohota vain katsettaan välillä ulos ikkunasta.

Onneksi minulla on kavereita, jotka jaksavat raahata minut ulos. Jaksavat antaa minulle mahdollisuuden huutaa rauhassa, jutella ja nauraa. Kiitos <3

We don't maybe have same parents, but we are still sisters. Soulsisters, frends and neighbours. I love you all.

Mä unohdan liian helposti, että se oikea maailma on minun selän takanani. Että sitä ei pääse pakoon ja se on kohdattava hymyillen.

Senkin minä unohdan, että ihmiset ovat kaikki kauniita omalla tavallaan. Että minä olen kaunis, että me kaikki olemme. Se on niin paljon helpompi muistuttaa muille, kuin itselleen.

You are beautiful, believe it.

But I don't believe it sometimes... muistuttakaa minua. Tää on miltein ainut asia, josta saan kutosia, pitäkää mulle pistareita, opettakaa mua. Mä tarviin tukiopetusta elämän tässä kappaleessa.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Joo, hui kamala käytin ripsaria

Jos mä käytän 20 sekunttia pidemmän ajan itteni kaunistamiseen, eli laitan hitusen ripsaria vaatteiden päälle kiskomisen lisäksi niin heti joltain tippuu leuka maahan koulussa...

Ei oo totta. Kai mä nyt voin huvikseni, pientä turhamaisuuttani ja hetken mieli johteessa nyt vähän ripsiväriä käyttää ilman, että siihen sen erityisemmin reagoidaan?

Mitäköhän tapahtuis, jos alkaisin oikeesti käyttää aikaa ulkonäkööni?

Jos käyttäisin siihen meikkaukseen minuutteja?  Jos edes ylipäätään meikkaisin?

Miksi se on niin paha asia, jos joku jaksaa nähdä vähän vaivaa ulkonäkönsä eteen? Miksi niille (minulle) joilla on tietty, vaikkapa kouluhikarin maine, on niin vaikeaa antaa nähdä vaivaa itseään kohtaan? Antaa hyväksyntää sille?

Ensin huomautetaan kuinka kulmat pitäisi nyppiä plaa plaa plaa ja sitten, kun omasta halusta nanomillin verran enemmän laittautuu, niin se onkin suuri järkytys.

Sen ulkonäönhän ei pitäisi vaikuttaa mihinkään. Ja pyh. Älkää huijatko.

Elämä olis vaan niin paljo helpompaa, jos kukaan ei välittäis pätkääkään vaikka kulkisit juuttisäkissä kouluun.

Okei, silti kyllä välittäis. Ja se olisi yleensä sä itse.

Mutta voitaisiinko olla välittämättä? Edes tän päivän?

torstai 1. lokakuuta 2015

Kuka minä olen? -haaste

Kuka minä olen? Jaa a... toivottavasti siihen saataisiin joskus vastaus, mutta ehkäpä tämä haaste auttaa meitä siinä asiassa hitusen! :)

Mikä sai sinut aloitttamaan bloggaamisen?
Minulla on tähän selkeät vastaukset! :D Perustin ensimmäisen blogin, koska tablettini oli täynnä hp-tarinoita, jotka halusin jonnekkin talteen ja esille. Tämän blogin perustin, koska blogaaminen alkoi kiinnostamaan oikeasti, koska höpötin ja höpötän liikaa edelleenkin ääneen ja haluan ne puheet talteen :D ja toimiihan tämä päiväkirjanakin :)

nko blogisi muuttunut blogisi perustamisen jälkeen ja jos on, niin miten?
On. Niin ulkoasullisesti monta kertaa kuin myös vähän sisällöltäänkin, olen luopunut miltein kokonaan kirjapostauksistani. Kirjoitan niitä vain hyvistä kirjoista, jos saan jostain inspiraatiota.
Niin ja nykyään tänne ehkä ilmestyy muutenkin vähän erilaisempaa tekstiä kuin alussa...

Mitä piirreitä arvostat muiden blogeissa?
Arvostan sitä, että joku jaksaa nähdä vaivaa postaustensa eteen, että blogilla on omalaatuinen ulkoasu ja että postauksissa välittyy tunnelma ja niiden merkitys kirjoittajalle itselleen.

Lempikirjasi ja -elokuvasi?
Lempikirjani... niitä on liian monta! Mutta sanoisin, että pidän aina dekkareista (Ei yksikään pelastunut) scifikertomuksiin (Across the Universe Miljoona Aurinkoa) tyttökirjoista (L. M. Montgomeryn kirjat ♡) aina niihin fantasiakirjoihin (kaikkien kirjojen aatelisiin Harry Pottereihin)
Lempielokuvani? Hmm... tämä onkin jo hankalampi. Jos olisi kysytty tv-sarjaa niin ehdottomasti Murdochin murhamysteerit ect. lempparit, mutta elokuva... sanotaan Harry Potterit, koska ne ovat onnistuneet niin taidokkaasti.

Minkä asian haluaisit olevan toisin juuri nyt?
Mä haluan, että Murdochin murhamysteerit alkavat nyt. Ja uusintojen jälkeen heti 9. kausi...

Piirre, josta olet itsessäsi ylpeä? Entä vähiten ylpeä?
Minä olen ylpeä siitä, että minulla on unelmia, että omistan mielikuvitusta ja rakastan kirjoja.
Olen vähiten ylpeä laiskuudestani, minulla on huono itsekuri.

M\i/k\ä on ollut elämäsi suurin muutos?
Löysin ystäväni avulla netissä olevan Harry Potter aiheisen kirjoitussivuston, ilman sitä minulla ei olisi blogeja, ei nettiystäviä, ei kaikkia sielunsiskoja, tai tätä omaa ihanaa nimitystä sille ♡ eikä kirjoittamista.

Min.k.ä neuvon antaisit 15-vuotiaalle itsellesi?
Öh... tulevaisuuden minälle onkin helppo antaa elämänohjeita :D Hmm...

Missä ikinä oletki älä luovu unelmistasi. Usko itseesi ja tarkastele tähtiä.

Kolme asiaa, joista olet iloinen juuri nyt?
Blogini, siitä, että sain luettua eilen Sateenkaarinotkon loppuun ja olen iloinen, siitä että minulla ystäviä <3

Mitä odotat tulevaisuudelta?
Haluan opiskella lisää, haluan rakastua ja haluan julkaista kirjan. Tulevaisuudelta en paljoa odota,  mutta noita asioita haluaisin...

M|i|t|ä haluaisit sanoa blogisi lukijoille?
Teitä on todella vähän, mutta olette sitäkin rakkaampia!