lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuosi 2016 | Kasvamista ja rakkautta





Jos nyt matkustaisin ajassa taaksepäin ja näkisin itseni vuotta nuorempana, ainut asia, mitä tekisin olisi se, että menisin tuon tytön luokse, halaisin tätä lujasti ja kuiskaisin ihan hiljaa tämän korvaan, että ne mielessä pyörivät ajatukset käyvät kyllä selviksi, että kesä tulee pian ja siitä tulee aivan ihana, ikimuistoinen ja odottamisen arvoinen.

Koska vuosi sitten painiskelin itselleni erittäin suuren asian kanssa - olin juuri tajunnut ihastuneeni parhaaseen ystävääni (tyttöön) ja kaikki meni sekaisin pienessä päässäni siitä tiedosta, että en taidakkaa haluta valkoisella hevosella ratsastavaa komeaa satuprinssiä, en voimakkaita käsivarsiani ympärille, enkä edes yhtäkään stereotypiotonta miehenalkua. Mikä toisaalta on näin jälkeenpäin ajateltuna aika hyvä, koska kirjat ovat nostaneet sen kumppani-ihannetason jokseenkin liian korkealle.. köhmm..

Mutta niin, viime vuoden kevät, jolloin vihdoin sain asian ensimmäisen kerran itselleni ja parhaalle ystävälleni myönnettyä, tuntui hyyvin pitkältä ja välillä seisoin aika täydessä umpikujassa uusien tunteiden kanssa. Joinain iltoina sitä vain istui sängyllä ja tuijotti kukkatapettia halaten polvia tyhjä olo sisällä.
Ontoksi oloksi sitä kutsuin, kun kaikki pyöri mielessä ympäri ja ympäri ja asiaan ei auttanut, että paras ystävä, sielunsiskoni, asui toisella puolella maapalloa sillä hetkellä.

Siitäkin onneksi pääsi yli, muutaman kerran tapahtuneen sydämensärkymisen, runojen kirjoittamisen ja asiasta puhumisen jälkeen. Ja itseasiassa pääsin lopulta tänä syksynä koko tästä ihastumisesta yli vihdoin ja viimein. Ei se rakastumisen tunne ja salaa haaveilu kestänyt "kuin" 8 kuukautta..

Muistan vieläkin sen, kun ensimmäisen kerran asia tuli esille - se häpeän määrä.. Ehkä pahinta tässä asiassa oli juuri, että tunne oli häpeä, ei pelko, ei suru tai mikään vaan häpeä. Ja se valitettavasti kertoo oikeastaan aika paljon siitä, miten vähän olin aikaisemmin tiennyt seksuaalivähemmistöistä.

Jos kevät meni runoja kirjoittaessa, uusien ajatusten sulattamisessa ja parasta ystävää ikävöimisessä niin kesästä sain aivan ihania muistoja. Ystäväni tuli vihdoin Suomeen ja olin yökylässä heidän mökillään, valvoin ensimmäisen kerran oikeasti myöhään aamuviiteen asti, pidin lukumaratoneita, olin mökillä, kävin Rukalla minivaelluksella hulppeissa maisemissa, luin suuren kasan kirjoja sängyllä maaten ja nautin vapaudesta, tervapirujen mausta suussa, kun aurinko lämmitto selkää ja makasin sammaleisilla kallioilla lähimetsissä.

Syksyn toi tullessaan arjen, sateet, hameisiin ja mekkoihin uudelleenrakastumisen kesän jäljiltä ja erityisesti koulun. Ja sen mukana uuden suloisen ihastumisen.

Lyhyet blondatut hiukset, suuret silmät, mustat kaulahuivit, vihreä avainnauha, pieniä tatuointeja käsissä ja aivan ihanat kopisevat korkokengät. Tulen nyt sitten ikuisesti sanomaan, että liuokset ovat litkuja ja reaktioyhtälöissä aineet pöhisevät keskenään. Onnistuin nimittäin ensimmäisessä jaksossa ihastumaan uuteen kemianopettajaani, että ne tunnit menivät enemmän hänen kauniin persoonallista ja hauskaa ääntä kuunnellessa ja kasvoja tuijotellessa kuin siinä, että olisin oikeasti muka niistä elektrolyyseista ja sähkökemiallisista pareista jotakin pysyvästi oppinut. (Ei niitä kai olisi edes meille tarvinnut vielä opettaa)

Ainut asia, joka oikeasti jäi mieleen olivat ne niin lopen tulkoon vihoviimeiset jatkokysymykset. Minulla oli omasta mielestäni kattava ja tiivistetty oikea vastaus perusteluineen ja sitten opettaja onnistui aina romuttamaan sen yhdellä ainoalla kysymyksellä, joka yleisimmin oli vain no, miksikäs näin tapahtuu tai muuta. Muistan jossain kurssin loppuvaiheessa naureskellen lausutun huomautuksen:
"Aina mä kiusaan sua näillä kysymyksillä."
Ja sitten, jos häneltä kysyi jotain, niin yleisin vastaus taisi olla, että: "Niin se luonto vaan toimii."

Mieleen jäi se, kun hän kysyi ensimmäisellä tunnilla, että mikäs meistä tulee isona. Taisin itsevastata, että äikänopettaja. Vierustoverina sanoi, että aikuinen.
Muistaisinpa ne tarkat sanat, joita kemianopettaja käytti, mutta jotain sen suuntaista hän vastasi kuin, että se on hänellä itselläänkin edelleen tavoitteena. Ja, että ei hänkään vielä tiedä, mikä hänestä varsinaisesti tulee isona.

Ihanan hyvä tuuri minulla näissä ihastumisissa. Voin vain valitettavasti nauraa itselleni. Onneksi parhaaseen ystävään tai opettajaan ihastuminen ei ole vaarallista.

Tämä syksy kuluipi sitten koulussa, kuvataiteen ja teatterin parissa. Katsoin tv:eestä ohjelmia kuten Poldarkia, Milanon naisten paratiisia ja Uutta Sherlockia, kunpa Murdochin murhamysteerit alkaisivat jo taas..

Olen erittäin tyytyväinen niihin koulun kuviskurssilla tekemiin maalauksiini, koulun lehteen kirjoittamiin artikkeleihin ja 18 sivuiseen äidinkielen kirjoitelmaani. Itse omasta mielestäni kehittynyt oikeastaan paljon piirtämisessä ja maalaamisessa, kirjoittamiseen löysin ainakin hetkeksi oman tapani ja teatterissa olen oppinut ehkä loppujen lopuksi aika paljon. Teatterin opin vain, kun huomaa satunnaisesti. Esim. koulussa, jos minut vaikka pistetään puhumaan opettajalle yllättäen niin en mene lukkoon. Itsetunto ja -varmuus ovat siis kasvaneet huimasti tänä vuonna. Siitä olen onnellinen.

Blogikirjoituksista ainakin toivottavasti huomaa jotain muutosta, luin tuossa vähä aika sitten noita vanhoja päivityksiä, ei jestas sentään, miiitä oikein olenkaan tänne kirjoittanut! Parempaan päin sitä ainakin yritetään olla menossa :D

En kyllä ole tyytyväinen siihen, että olen vuoden aikana roikkunut aivan hirveästi kännykällä, että tänä vuonna välillä ei tehnyt yhtään mieli kirjoittaa tai olla kenenkään kanssa, yksinkertaisesti teki mieli vain lojua sängyn pohjalla ja olla tekemättä mitään.

Kaiken kaikkiaan tämä vuosi on ollut kasvamista omaksi vielä täysin keskeneräiseksi itsekseni. Ja sanan ihana ylikäyttöä.
Toivottavasti vuodesta 2017 tulee edes vähän parempi. Ensi vuodeksi aion asettaa kaksi tavoittetta:

Vähemmän unikuvitelmissa elämistä ja enemmän muistojen keräämistä.

Ja aion pitää tammikuun kestävän instagramtauon, koska sosiaalisen median selailu alkaa oikeasti viedä liikaa aikaa elämästäni ja aloitan vähentämisen siitä.

Mitenkäs teidän vuotenne on kulunut? :)

tiistai 27. joulukuuta 2016

Musiikkilistani 2016

Tämä vuosi lähenee loppujaan ja senpä takia ajattelin omaksi ja teidän iloksenne kerätä kokoon vuoden aikana kuuntelemaani musiikkia.
Zolita - Explosion

"Reached the bitter end, can’t pretend I’m not in love with my best friend, my best friend..."



Tämä kappale on rakkautta. Sitä on tultu kuunneltua lävitse monta monta monta kertaa, tyttörakkaudesta kun tahtoo löytyä vain niin vähän musiikkia. Ja laulu oli kuin suoraan omasta elämästäni kirjoitettua vielä ennen tätä syksyä. Aivan ihanat, sydämen sopukoihin osuvat sanat - olen edelleen korviani myöten rakastunut Zolitan musiikkiin. Lempilaulajani ehdottomasti ♡


Ed Sheeran - Tenerife Sea
"We are surrounded by all of these lies
And people who talk too much
You`ve got that kind look in your eyes
as if no one knows anything but us..."
Viime kesä palaa aina mieleen, kun kuuntelen tätä. Ed Sheeranilla on niin paljon muitakin kauniita kappaleita.
Sarah Connor - Das leben is schön
"Ich will keine Trauerreden,
ich will keine Tränen sehen,
kein Chor, der Hallelujah singt.."
Tämän laulajan löytämisestä kiitos, uskokaan tai älkää, kuuluu saksanopettajalleni. Tekee hyvää kuulemman kielitaidolle kuunnella musiikkia, jooh. Että seuraavaan kokeeseen voinkin sitten kirjoittaa saksaksi, mitä ovat kohtalo, unohtaminen ja leijonanrohkeus saksaksi :D No ei, Sarah Connorilta muita kuuntelemisen arvoisia kappaleita ovat mm. Wie schön du bist ja Mit vollen Händen.
Haloo Helsinki - Kevyempi kantaa
"Sä haluat pois,
sä haluat pakoon
Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää
Sä haluat pois,
kun et pystykään,
kaikkeen mitä pitää yrittää..."
Vain esimerkkinä Haloo Helsingin kaikista kappaleista, joiden sanat osaan ulkoa ja joissa on niin kylmän kirkas ja selkeä tunnelma. Näitä tulen aina rakastamaan.






lauantai 24. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 24.

ehkä tänään
maailma pystyisi hymyillä
tai ehkä sittenkin vasta
tulevaisuudessa
kun olisi rauha ja kaikkea

ehkä tänään
joku
pyyhkii kyyneleet poskilta
sammuttaa tiedon janon
luo toivoa edes yhdelle
lahjoittaa rahaa kodittomalle
jakaa aikaansa yksinäisille
joulumieltä sitä tarvitseville

ehkä
kenties joku oikeasti
koska onhan joulu

                   ja tänään kaikkien pitäisi kyetä hymyillä


Voisinpa toivoa, että jokainen saisi hymyn huulillensa tänä jouluna <3 Viettäkää ihana joulu ihmiset.

perjantai 23. joulukuuta 2016

J o u l u l o m a






•••

Tekee mieli opetella lentämään, tanssia kevyitä askelia, nostan kädet korkealla ilmaan. Puiston hämäryydessä, rakkaiden ystävien keskellä - on hyvä kävellä mieli ylpeänä joulutodistuksesta, ikävä hetkeksi haihtuneena sydämestä, koska parasystävä on vihdoin taas täällä.

Tekee mieli pyöriä ympäri ja ympäri yhä uudestaan. Niin, että puiden siimeksestä pilkottavat rakennusten valot sulautuvat yhdeksi kapeaksi viivaksi. Katulamppujen valopilkut jatkuvat silmänkantamattomiin, horisontissa on tummia pilviä, pimeys on luotettava ystävä. Sormenpäitä pistelee kylmästä, voi miksi unohdinkaan lapaset kotiin

Me kiivetään korkealla kalliolle, nojaan sinuun ihan hiljaa, tunnen kaivatut kädet ympärilläni. Kerrankin on hyvä olla, kerrankin on täysin onnellinen olo.
Sellainen puhtaan iloinen. Kuin kävelisi pienessä kuplassa, jonka tietää puhkeavan kohta, muttei jaksa välittää vaan tekee vain mieli tanssia. Maailma kurjuudet ei kuulu tähän hetkeen. 

Kumpa oltaisiin voitu vain jutella kaikesta ihan hiljaa, käpertyä saman peiton alle ja nukahtaa toisemme viereen. Kaikki on kuin näkisi unta, ethän sinä voi olla täällä ja painaa käteeni kirjekuorta, jonka avaan ihan hiljaa ja luen kännykän valossa ennen nukkumaan menoa. Niin, että tekee mieli itkeä. Ihan vain siksi, että sinä olet sen minulle kirjoittanut.

Lauletaan Haloo Helsingin biisejä, puhutaan syvällisiä, juostaan ylämäkeen, niin, että kengänpohjat hakkaavat asvalttia. Niin, että hengästytään eikä pysytä kappaleen tahdissa.

Kerrankin kaikki oli hetken täydellistä, joululoman alussa, metsän pimeydessä. Niin täydellistä, että pystyin kuvittelemaan olevani rakastunut, olemaan pieni kissanpentu, jota kukaan ei koskaan enää ikinä hylkää ja jätä yksin istumaan valkoiselle matolle avonaisen salmiakkipussin eteen kirjoittamaan postauksia eilisestä, kun tunsi olevansa elossa ja kokonaisena.
•••

Sain todistukseen koko todistuksen keskiarvoksi 9,95. En voi olla tyytyväisempi. Huomenna on jouluaatto, jes, ehkä sitä vielä saavuttaa sen autuaan joulufiiliksen takaisin, joka vilahti eilen mielessä, kun ripustin koristellun kuusen latvaan hopeisen tähtösen. Leivoin kyllä tänään pipareitakin :3 Tomusokerista ja punajuuresta tulee kivaa pinkkiä koristetahnaa sen opin :D

Pitää kaikki rakkaat ihana joululoma <3 Otan tavoitteeksi, että unohdetaan koulu edes hetkeksi.

Runokalenteri || Luukku 23.

Punaiset villasukat vasten pörrömattoa
tomusokeri
maistuu kielen kärjellä
jos tänään koristelisi pipareita
antaisi joulun tulvia sisään
joka kynttilän takaa ikkunasta
valojen vierestä ovesta

torstai 22. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 22.

Juostaan pitkin kallioita
kiljutaan
yhdessä päin kohti männikköä
toistemme syliin kaadutaan
punaisella kuviomatolla

ollaan superihmisii
onnellisii
hetken vielä
ennen kuin kyyneleet kihoaa silmiin
suklaakonvehteja
avuksi särkyneisiin sydämiin

leikitään aikuisia
niitä vanhoja ja fiksuja
pudotaan yhdessä silmät kii
ei hypätä vielä seuraavan bussin kyytiin

Runokalenteri || Luukku 21.

Pienessä kuplassa
leijun onnellisuudessa
keskellä pimeyttä, tuikkivissa valoissa

ympäri ympäri ympäri
hakkaavat jalat maata
sävelmiä korvissa

maailma pyörii
aivan kuten minäkin
pienessä kaasukuplassa

hetkestä onnellisena

tiistai 20. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 20.

Mustien oksien takana
hehkuvien katulyhtyjen valossa
sysimustalla metsäpolulla

Pelottaa, kuiskaat korvaani
puristan tiukasti kättäsi
taskulampun kylmässä valossa
leikin höyryveturia

Kaikki on hyvin
pimeys on ystävä
oksien hirviöt
vain tuulta ja maata          
                                                                       mikään
                                                             ei enää pelota
                                                                            koska
                                            sinä olet vihdoin täällä

maanantai 19. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 19.

Peninkulmien takana
samassa ajassa
leikit pilvilinnoissa

Tyynysotaa lumisateena
hukkaat hopeiset nauhasi
tähtikuvioiksi taivaalle
vahdit hellästi ohjaten minua

Samassa ajassa
sinä vain olet jo poissa
asettelet sädekehää hiuksillesi
kuuntelet harppujen säveliä
tanssit yksin pilvien keskellä

Siellä jossain kaikki on täydellistä

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 18.

lämpimässä kodissa
punaisia tonttulakkeja
ripustetaan kultaisia palloja

ilmassa kuusen tuoksu
ikkunavaloa puuterilumessa
joulu on tulossa

lauantai 17. joulukuuta 2016

Mitä järkyttävämpi sitä täydellisempi

Yhtään ei tunnu siltä, että ensiviikolla loppuu koulu. Että ensiviikolla näen parhaan ystäväni jälleen ikuisuuden jälkeen, että ensiviikolla ei ole teatterikerhoa, että näytelmän kenraalihan oli tänään.
Ei vielä voi olla loma, ei kohta voi olla jo joulu. En minä ole tehnyt mitään järkevää tänä syksynä.

Vastahan siitä on hetki, kun oli vielä lämmin ja auringo paistoi. Vastahan siitä oli hetki, kun söin omenanraakileita, että maassa lojui kirkkaanpunaisia lehtiä. Vesilätäköitä, ei pientä likaista lumikerrosta. Nyt tuntuu, että huomenna olisi jo maanantai, että sama arki jatkuu vielä viikon päästä hamaaan tulevaisuuteen asti.

Ja minä vain kuuntelen musiikkia, uppoan tyynyjen keskelle ja odotan. Enkä edes varsinaisesti tiedä mitä. Sinua kai, sitä, että saan halata parasta ystävääni ja puhua kunnolla.

Kai minä odotan lomaa, että pääsen kirjoittamaan, nukkumaan. Ja sitten ei ole aikaisia herätyksiä, ei matikan laskuja, eikä fysiikkaa. Jes.

Tekee mieli vain aloittaa seuraava romaani, unohtaa nurkassa odottavat kouluhommat ja kirjoittaa yömyöhään asti, vaikka mielestä ei saa irti kunnollisia lauseita. Päässä pyörivät Romeon monologi, teatterivalojen kirkkaus silmissä, se vapauttava tunne, kun löytää roolihahmolle oikean fysiikan. Mustat jättisuuret hupparit, vieraat talvikengät, suuret aurinkolasit ja aivan jäätävät harmaat ylisuuret housut tuntuivat tänään sopivalta kilveltä muuta maailmaa vastaan. Monologien näytteleminen on aivan ihanaa, pään tyhjentäminen, että kesken näytelmää ei repeä vielä ihanampaa, mutta kaikken ihaninta on juuri se hetki ennen esityksen loppumista. Kun makaan matolla näyttämöllä ja kaikki taputtavat ja hymy nousee väkisin suupieleen, vaikka tietää taputtamisen kuuluvan näytelmään.

Ne aplodit ovat silti minun. Se aivan hirveä huppari tuntuu oikeastaan aika kivalta.


Ja kuten teatterissa sanotaan, mitä hirveämpi rekvisiitta sitä täydellisempi. Ehkä tuossa lauseessa on järjen hippunen elämääkin varten. Ulkokuoren mukaan ei saa tuomita, kuten sanoin ystävällenikin, kun kirjankannet eivät tehneet oikeutta kirjalle kirjastossa.


Runokalenteri || Luukku 17.

Jäätyneitä vesipisaroita
ripsilläsi
höyryävää hengitystä

verenpunaisia marjoja
huulillasi
sammunut hymy
paikoilleen pysähtynyt

Paljaat jalat lumessa
kuumaa pistelyä
lohjenneita kynsiä sammaleella
kapinallisena

Valkoinen leninki
liian ohut pakkaseen
tule pois kultapieni
puistele lumihiutaleet hiuksiltasi

Ravistat päätäsi
jääpuikkoja sormissasi
seisot vakaana odottaen

En näe mitä katsot
mutta näen sinertävän ihosi
jääkuningattaren prinsessa

perjantai 16. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 16.

sieppaat sen kyllä
                    kurota korkeammalle
                                      nouse ihan varpaisillesi
                                                       nappaat sen varmasti

Kohti pilviä,
älä välitä rotkon reunasta
katso
se liihottaa kohta pois jo edestäsi
nauraa, olet niin hidas

Älä anna sen karata
näytä sille, sieppaa se hattaranpala
pieni haave, unelma

torstai 15. joulukuuta 2016

Runokalenteria || Luukku 15.

Hihittävää naurua
kiljuntaa pimeillä kujilla
huutoa kylmässä valossa
sirpaleita tunteista

Kyyneliä tapetilla
laajentuneita silmiä tuijottamassa
laa la laa daa da dii lalla laa
kuuluu hyräilyä pimeässä

Kai me kaikki olemme hiukan hulluja
sieltä jostain sisältä

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 14.

Kuinka tiheä on ihmisen sydän

                                 jos terävä komentti lävistää sen
                                  jos halkaisevat sydänsurut sen

romuttaen kaiken
vuotaen vuolaina kyynelinä
pesten pois märkivät haavat

Kuinka tiheä on ihmisen sielu

                      jos siihen voit istuttaa kasvavan puun
                                            jos sen multa sitoo veden

lehdet kemiallisesti auringonvaloa
yhteyttäen
uutta aikaan luoden
mutta
                                         Jos kaadat juurille myrkkyä

puu kuihtuu pois, kuolee lahoten
sielun kokonaan tuhoten

tiistai 13. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 13.

Odotan
katselen ikkunasta
jäisiä kuusen oksia

tuijottaa takaisin harmaa maailma
pakkasta ilmassa

Tulisit jo joulu
tahdon lunta

valkoisen puhtoisen maailman

maanantai 12. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 12.

                             päässä soivat sanat

                katkenneita kynsiä

     kipua olkapäässä

apua

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 11.

Juostaan kohti auringonlaskua
koivuen houjuessa kattona
pikkukivet hiekkamattona

                                 ollaan nuoria

Hiukset auki
kohti asvalttitietä
hymyillään, eikä pelätä

                                       rakastuneita

lauantai 10. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 10.

Ilmassa kirpeä tuoksu
valonkaistale männyn oksilla
suljen silmäni

Vielä hetki sitten
tuossa puussa oli lehdet,
nurmikko viheriöi
taivaalla lipuivat untuvapilvet

Vielä hetki sitten
varis leikki korpimetsässä hopeanauhalla
kissankellot tanssivat heinikossa
kuului heinäsirkkojen siritystä
aurinko paistoi taivaalla

Vielä hetki sitten
                             
                                             sinä olit täällä

perjantai 9. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 9.

Melua käytävällä
riemukasta naurua
ilman iloa
ilman merkitystä

Kenties joku joskus muuttaa sen aidoksi
valheen onnellisuudeksi

torstai 8. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 8.

joskus sitä kuvittelee
sydämen lyönnin verran
että kaikki on täydellistä

aivan kuten on taivaalla kesäpilviä
pitää sitä itsestäänselvyytenä
kunnes löytää kauneusvirheen
aivan kuten on puunrunko jäniksen järsimä

ja joskus sitä tietää
yhden sydämen lyönnin verran
että se kuuluu elämään

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 7.

Salaisuus
jonka kerroin ääneen pimeydessä
epätodellisuus mielessäni

Tarina muuttui todeksi
fiktiosta faktaksi
kuitenkin kellon tikityksen jälkeen

nyt kysyn itseltäni
oliko se sittenkin unta?

Ehjänä

Se on niin kummallista kuinka yhtenä yönä on rikkinäinen, kaikki ahdistaa ja tekee mieli vain nukahtaa mahdollisimman nopeasti paeten ympärillä olevaa kuvitelmienmassaa. Tai kurottautua sytyttämään valot, piiloutua pimeydessä vaanivilta ajatuksilta. Muttei pysty, kun ajatukset palaavat taas vuoden takaisiin tapahtumiin ja kaikki näyttäisi alkavan alusta, vaikkei ala. Koko se oravanpyörä mahdottomista kuvitelmista ja rakkauden haihattelusta, ihastumisesta parhaaseen ystävään, vaikka juuri on päässyt siitä vihdoin yli.

Ja silti ne ajatukset palaavat kiusamaan minua, vaikka ne on selvitetty ja ratkottu. Luulen löytäneeni yhden punaisen langan elämääni. Kirjoittamisen.

Ei vain saa unta. Näkee pätkiä eri unista, jotain itsearviointitunnista koulussa, heräilee kesken kaiken ja jatkaa sekavaa ajattelua. Tekee mieli potkia peitto pois päältä ja kirjoittaa jokainen niistä päässä pyörivistä ajatuksista ylös, mutta kun sitten yrittää, niin mitään ei tule ja kaikki välkkyy vain uhkaavana valkoisena tyhjänpaperin kammona silmien edessä. Mistään ideasta ei saa kiinni, mielikuvat vyöryvät kaaoksessa, vaihtuvat liian tiheään.

Tuntuu kuin ei tietäisi ketään tai mitään. Kuin olisi yksin, makaisi hiljaa peiton alla ajatellen, että mitä jos maailma loppuisi heti huoneen toisella puolella. Että sen jälkeen olisi vain tyhjyys.

Leijuisi ohuina seittimäisinä huovan palasina, kieppuisi tunkkaisessa ilmassa väärinpäin ja hokisi mielessä mantrana, että lopeta ajatteleminen, lopeta, kaikki on hyvin.

Ja sitten kuitenkin seuraavana yönä tuntee itsensä onnelliseksi ja kokonaiseksi. Ajatuksissa omistaa kaksi kissanpentua, makuuhuoneessa maalatun tähtitaivaan, kielon kukkia maljakossa ja jonkun, jonka kanssa lukea kirjoja lojuen yhdessä saman viltin alla.

Se vain on kummallista, että elämässä voi kaikki olla hyvin ja tulla paremmalle mielelle keskustelusta, joka koskettaa itselleen tärkeää aihetta, mutta siltikin tietää, että on meneillään huono päivä, että mikään ei kunnolla huvita. Kasvaminen on hankalaa, itsensä etsiminen vielä hankalempaa. Sillä välillä tuntuu, että on täysin ehjä ja täydellinen pienine virheineen ja välillä koko mieli on paksun pölykerroksen alla sotkeutuneena itseensä.

Kummallista, että saman päivän iltana kaikki on paremmin kuin hyvin, koska ystävälle lähetetyt viestit saivat hymyn huulille. Ehkä viime yönä sain nukuttua täysin rauhassa.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 6.

Mieli samoaa metsiä
etsii vehreyteen kätkettyjä
salaisuuksia

ajatukset luistelevat
metsälammen jään pinnalla
kiipeävät sammaleisille kallioille
leikkivät soiden pitkospuilla
katsovat, kuuntelevat tuulen suhinaa
Itämeren pauhantaa

Taivasta vasten liuhuu valkoinen lippu
varustettuna sinisellä ristillä



Hyvää itsenäisyyspäivää rakas Suomi <3 Täällä on hyvä olla.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Rakastuin Rakkaaseen

Eilen illalla pyrytti lunta, kun kävelin kotiin kahdeksan aikaan. Olisi tehnyt mieli tanssia siinä lumisateessa, se suli aamuksikin jo pois. Rakas luontoäiti, lähettäisit tänne nyt kunnolla lunta, tää harmaus alkaa tympiä.

"Täydellinen rakkaus me oltiin kai..."

Haloo Helsingin uusin kappale Rakas on aivan ihanan koukuttavaa kuunneltavaa ja uppoaa tuonne jonnekin sydämen pohjaan lyriikoineen. Koin viikonlopun aikana uudelleenrakastumisen tämän bändin kappaleisiin. Taivas, näiden kuuntelemisesta ei nyt ihan heti taida tullakkaan loppua :D Se hyvä puoli näissä on, että kiitos suomenkielisten sanojen, näiden sanat oppii liiankin nopeasti ulkoata.

Jäävät päähän pyörimään, näistä tulee onnelliseksi.



Huomenna olisi itsenäisyyspäivä.. Ja sen takia tänään on vapaata, vaikka ei tästä minilomasta ole minulle varsinaisesti mitään hyötyä. Varsinkin, kun tämä maanantaivapaa täytyy sitten korvata jollain lauantaikoulupäivällä. Miksi?
Mieluummin tulen maanantaina kouluun kuin lusmuilen kotona kännykällä yksinäni ja yritän keksiä jotain järkevää tekemistä. Viikonloppuna on niin inhottavaa raahautua kouluun.

Koulun opettajat ovat kyllä niin ihania ihmisiä, kenen idea oli laittaa 13. perjantaiksi saksan koe? Okei, itseasiassa minun kohdallaneni on oikeasti osunut liuta todella mukavia opettajia.
Päivämäärä vaan lupaa erittäin hyvää koemenestystä.. :D Varsinkin, kun 12. päivä on toinenkin koe.. *huokaus*
Onneksi kohta on joululoma ja nämäkin kokeet ovat tammikuussa. Ei millään jaksaisi opiskella, kun tässä jaksossa koulussa on aika pitkäveteisinä pidettyjä aineita kuten matikkaa ja fysikkaa.
Pitäisi vielä opetella tänään tai huomenna jotain pääkaupunkeja, kun keskiviikkona on Euroopan valtiokoe.



Ehkä joku päivä osaisin elää
ehkä joku päivä jaksaisin kurottaa haaveisiin
ehkä joku päivä
kun teen muutakin kuin istun
tuijottaen ulos ikkunasta
kuunnellen musiikkia

ehkä joskus

Runokalenteri || Luukku. 5

Iltapäivän hämärässä
taskulampun valossa
kaikuu hiljaista kikatusta
kylmän metsän siimeksessä

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Runokalenteri || Luukku 4.

rakastettu maailma,
                                     mikset sinä enää hengitä

niin kuin ennen vanhaan,
kun oltiin tää maailma
kun oltiin voittamattomia

                                     miksi minä yhä elän
niin kuin ennenkin


lauantai 3. joulukuuta 2016

Runokalenteri || 3. Luukku

sormenpäät kosteissa hiuksissa
tuijotan likaista peiliä
avaruuden tuhkapölyä
epävarmuutta

näkymättömät köynnökset kurkullani
sivelemässä ihoani
tunnen katseet tuntemattomien
ajatuksia eksoplaneettojen

supernovien räjähtelyä
kaikuu taustalla sateliittejen huutoa
tuijotan likaista peiliä
vesipisaroita sen pinnalla

odotan komeettaa
toista kotia tulevaisuudessa
odotan sinua

perjantai 2. joulukuuta 2016

That little feeling inside you

Do you know that small feeling inside you, when you look at someone whom you have had a crush on in the past and you still think they’re beautiful?
And now you can truly see their imperfections and it just makes you want to fall in love with them again?

That feeling doesn't make you very sad, doesn't it? But then again, it doesn't make you happy at all, because you begin to think what if.
What if you would tell them? That you still like them, that just seeing them make you feel like there would be butterflies in your stomach, that you automatically check are your hair looking good at this time.

That besides these superficial things, you start smile, that inside you spread a warm feeling, that deep inside you, you still like them very very much like at the beginning when everything was new. When they looked and seemed perfect.
But what if you can't tell them.. Then that feeling it's like watching someone to getting hurt without ability to intervene it. You feel stray.

I was looking at you, leerning from time to time and I don't even know did you recognize me anymore. I was no one to you. And that made me feeling little bit pensive and melancholy.

But your white blonde hair looked gorgeous today. I wish I just could have opportunity to tell you that.



Runokalenteri || Luukku 2.

                      Kiitää aika
loikkii hangella jättäen jälkiä
                                tanssii katulamppujen valossa
                                    piirtää kynttilöiden valoksi muistoja

 jotka kevät korjaa
                                 parantaa hiirenkovilla
                   tehden pimeyden muistot haaleiksi
suloiset kohtaukset lämpimäksi tuikkeeksi


torstai 1. joulukuuta 2016

Runokalenteri || 1. luukku

                          Kellastuneilla lehdillä
                                            talvikeijun tanssia
                                     pieniä keveitä askelia
                                      valkoisia piruetteja

                         jätit sydämeeni huurretta
                              jääsiipisen kuiskauksia

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Jospa tekisi joulukalenterin tänne



Viimeisen viikon ajan tämän blogin sivun näyttökerrat (jos rakkaaseen kiukuttelevaan Bloggeriimme on luottamista) ovat tämän internetin pölyisen nurkkauksen mittakaavassa räjähtäneet.. Mistä tietysti olen ollut erittäin vilpittömästi iloinen vaikkakin samalla todella hämmentynyt.



Normaalisti tuossa taulukossa on viime kuukausien aikana lukenut ehkä 21 edelliseltä päivältä ja 14 silloiselta - and now, nyt siinä lukee 307 ja 206! Help.
Can someone explain me why now and how? Kuka tunnustaa syyllisyytensä blogini stalkkaukseen..? Koska olen lievästi sanottuna ymmälläni.

•••

Okei, ei minun tuosta varsinaisesti olisi tarvinnut kirjoittaa. Ihmetyttää vain :D
Keskiviikko oli ihan jees kiva päivä. Mantsan valtiotyön aiheeksi jaossa minulle osui Puola :) Pääsen kirjoittamaan Marie Curienista, jos huvittaa.
Ensimmäinen saksan tunti selvitty hengissä yhden jakson tauon jälkeen saksan opiskelusta. Ja taisi tulla taas todettua, että ei se todistuksen numero paljoa kielitaidosta kerro. Hyvin osaan saksaa, kun en edes muistanut hetkeen, mikä on omistaa verbin imperfekti yksikön 1. persoonassa. 

Koulujen jaksojärjestelmä ei kyllä tue kauhean hyvin kielenopiskelua, koska aina tulee taukoa jonkin kielen opiskeluun. Kun sitä kielitaitoahan olisi pidettävä yllä ympäri vuoden, niin puolen vuoden tauot esim. viime vuonna vasta-alkaneessa ruotsin kielessä viime vuonna ei ollut hyväksi. Onnistuin unohtamaan varmaankin puolet asioista tauon aikana.
Toisaalta onpahan helpompi taukojen avulla keskittyä yhteen tai kahteen vieraaseen kerralla.

Että nyt olisi palautettava ne ruotsinkin opit mieleen jälleen, odotan innolla. Hej, jag talar inte svenska. Tämän verran taidan osata :D Jag är fjorton. Kaks lausetta - taidan huomen aamulla ennen koulua avata viime vuoden kirjan kertauksen vuoksi.

Ja hei muuten, mietin, josko tässä saisi tänä vuonna väkerrettyä jonkinlaisen joulukalenterin tännä blogiinkin? :)
Tällei ei yhtään myöhässä mietittynä, kun huomenna on 1. joulukuuta.. Kun viimekin vuonna olisi tehnyt mieli, mutten jostain syystä saanut aikaiseksi. Voisi poimia jotain ajatuksia tai pieniä positiivisia juttuja päivän ajalta jossain runon muodossa.


tiistai 29. marraskuuta 2016

Jaa niin, että kirjailijaksi?

Äidinkielen opettajani olisi tekemässä minusta kirjailijaa, ehdotti, että lähettäisin äikän kirjotelmani ja sen mukana olevat runot jollekin kustantajalle. Että minulla olisi kaikki ainekset nuortenkirjailijaksi.

Iik
Apua, anteeksi mitä?

Siis.. - *hetää syvään henkeä* - jooh. Olen imarreltu. Ja oikeasti iloinen, opettajien kehut saa aina minut onnelliseksi.

Pääsisipä sitä oikeasti jonakin vuonna kirjailijaksi, mutta sen verran, mitä olen romaanien kirjoittamisesta ja sen julkaisuprosessista lueskellut niin ei se tie ihan kultaisella paperilla ole päällystetty ja helmillä koristeltu. Kun pitäisi osata muokata sitä omaa tekstiään ja pystyä kirjoittamaan vähän pidempiäkin tekstejä kuin reilun 6000 sanan (18 sivua). Ja luoda hyvät ja mielenkiintoiset hahmot ja saada se koko romaani edes kirjoitettua puhumattakaan siitä, että kirjoitus menisi jonkin kustannusyhtiön hyväksyntään.

Toisaalta houkuttelisihan se mahdollisuus, että joskus saisi pitää itse kirjoittamaansa kirjaa kädessä, että joku joskus kehuisi tarinaani muullakin tasolla kuin hienoa kuvailua ja hyvä, ai niin sait kympin.
Jos voisin itse vielä kuvittaa sen kirjan, suunnitella ja maalata kauniin ja sinisen tai violetin sävymaailmaan sijoittuvan kansikuvan tai piirtää joka luvun alkuun mustetussipiirroksen. Ne, kun ovat kauniita.

Ehkä minä keskityn nyt vain kuiteskin näihin kirjoituskilpailuihin osallistumiseen, katsotaan, jos sitä joskus kirjailijan uraa havittelisi hiukkasen myöhemmin. Ajattelen, ehkä 14-vuotias on liian nuori kirjailijaksi. Vai onko? Kai se riippuu tekstistä, jota tuottaa.

Okei. Haluan tulevaisuudessa oikeasti kirjailijaksi, haluan kirjoittaa edes muutamat sanat itseni ja niiden ihmisten puolesta, jotka joskus ovat olleet tekemisissä niiden asioiden kanssa, joita se kirja käsittelee, jonka ehkä joskus tulevaisuudessa kirjoitan.
Haluaisin, että joku lukee kirjoitukseni ja saan hänet ajattelemaan jotakin. Se olisi ehkä suurin haave, jättää jälki jonkun ihmisen mieleen. Vaikuttaa edes ihan vähän jonkun elämään.

Koska jos voitin yhden pienen kirjoituskilpailun viime keväällä, ehkä minulla on jotain lahjoja kirjoittamisen saralta.
Sulkeudun kyllä nyt takaisin omaan pieneen ajatuskuplaani näistä haaveista.
Onnellinen näistä ajatuksista, sitä minä kyllä olen.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Potterit on kultaa (Harry Potter ja Kirottu lapsi)



Luin Harry Potter ja Kirottu lapsi-kirjan kolmessa tunnissa putkeen matikan kokeen uhkaavasta varjosta huolimatta, ulvoin naurusta, lähes tulkoon itkin ja aloin parittamaan hahmoja heti. Siis oikeasti Albuksesta ja Scorpiuksesta saisi niin suloisen parin <3 Älkää tulko mainitsemaan mistään Rosesta.


"Albus: Olen etsinyt sinua joka paikasta...
Scorpius: Ja nyt löysit. Tadaa! Vaikka en minä piileskellyt. Tiedät miten minä mieluusti... nousen ajoissa junaan. Niin kukaan ei tuijota. Huutele. Kirjoita arkkuuni "Voldemortin poika". Ne eivät koskaan kyllästy siihen.

Albus halaa ystäväänsä. Rajusti. He pitävät kiinni lyhyen hetken. Se yllättää Scorpiuksen.

Ookoo. Terve. Ööm. Ollaanko me halattu ennen? Halataanko me?

Pojat siirtyilevät vaivaantuneesti.

Albus: Oli vain lievästi outo vuorokausi."


Fanifiktiota varten täydellistä tekstiä, näytelmänkäsikirjoitushan tämä on, varmastikin hyvä näytelmänä ja ainoastaan jatkoa Pottereille, mutta ei tämä ehkä ihan yltänyt varsinaisten niiden ylväälle tasolla. En hirveästi ole näytelmiä lukenut, mutta niistä jotka olen tämä yltää parhaimmistoon.
Ihanaa luettavaa yksinkertaisesti. Sisäinen pottertyttöni heräsi henkiin pitkästä aikaa, kun en voi ikinä enää lukea pottereita ensikertalaisena, niin tämä antoi sille loistavan korvikkeen. Käkätin keittiönpöydän ääressäni hyvät tovit. Mutta miksi, voi miksei tämä olisi voinut olla pidempi ja Tylypahkan arkea kuvailtu paremmin ja tarkemmin ja ja..

Eli kirja kertoo Harry Potterin lapsen Albuksen elämästä, joka vasten tahtoaan joutuu elämään kuuluisan isänsä varjossa, kunnes ajankääntäjät ja muut pikkutaikamaailman seikat, kuten Voldemort puuttuvat peliin.
Joskin kirjassa Ron oli kuvailtu minusta jotenkin todella oudosti, Harry ei vaikuttanut oikein itseltään, Dumbledoren muotokuva oli pieni pettymys ja juoni nyt tuntui aika hatustavedetyltä.

Potterit on kultaa. Voitaisiinpa me saada kirja Lilyn ja James ajoilta, lukisin sellaisen niin miellellään. Onneksi fanficcit on olemassa.
And this sounded a little bit gay if I might say.

perjantai 25. marraskuuta 2016

I wish I could have someone

Maybe I will find someone in the future. Someone who is going to be beautiful, clever, someone who will make me laugh after I have cried. Who hugs me without asking am I okay or do I actually need it. Someone who understands me and sees inside me. Somone who will see that little lost girl who doesn't really know who she is.

I just want someone who is worth of it. Worth of my loving, worth of my time and truly deserves all of that. Someone who I can trust to.

Maybe I will see kindness in her heart. Maybe I will learn to love her and make her smile if she is unhappy. I wish I could have it now while I'm still young. I want to fall in love. I want to see everything through pink clouds again, find happines. Kiss someone in rain, dance in moonlight and walk holding hands in the forest 3 o'clock in the morning if I want to. Just talk all night, watch stars to rise in the dark sky and tell each other about our biggest dreams. Build a plans to live together, dream about forever and always.

Maybe I will meet her tomorrow and beging to live a lovely friendship with her. Slowly starting to have a crush on her.
Perhaps I won't meet her until I'm very old and living alone with six cats and sitting in my rocking chair while drinking tea and reading my novels.
However, I just hope she won't give me unnecessary hope, break my heart into small pecies and stop loving me when I need her at the most.

I want to have a happily ever after. Don't we all want that? Happy life, hope that at the end of everything we will be fine.

Don't we all want change our life in somehow? 'Cause I do. I want to have a better life - not completely perfect but happier. I want to findcolour of sunset, good mornings and hope from those little normal things in my life like smile on someone's face.
Because right now it feels everything is white and black. It's winter, but there isn't any snow. It only rains and school takes too much time.
I wish I could have someone to make memories with me.


···
I don't really know why, but sometimes English just sounds better than Finnish. Don't you think so? And I have English test on tuesday, so this is basically practicing for me - just not the boring one.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Joskus sitä vain kirjoittaa ja tajuaa jotakin

Katson muiden ihmisten sosiaalisenmedian tilejä ja tajuan omani mitättömyyden. Katson muita ihmisiä ja tajun oma mitättömyyteni, katson ulos ja tajuan oman maailmani pienuuden, kuljen jonkun ihmisen ohi ilman, että hän reagoi mitenkään minuun, vaikka minulle hän merkitsi joskus jotakin.

Joskus sitä vain luulee merkitsevänsä paljon ja oikeasti jotakin tälle universumille. Jollekulle.
Ja joskus sitä merkitsee, ihan vain hetken ja seuraavana päivänä ei sitäkään.

Joskus sitä koettaa auttaa, muttei saa sanaakaan suustaan, joskus sitä koettaa haaveilla, mutta päätyy vain tuijottamaan eteensä. Joskus sitä yrittää kasvaa merkitykselliseksi, saavuttaa jotakin - vain tajutakseen, että on antanut ajan virrata ohitse. Että nyt kohta on jo joulukuu.

Katson muita ihmisiä, vertaan itseäni muihin. Siitä tavasta on niin kovin vaikea päästä eroon. Luulen olevani saavuttanut jotakin, luulen päässäni jostakin vaiheesta yli ja luulen tajunneeni jotakin.

Ainut asia, jonka välillä tajuaa on se, että aikaa on rajallisesti ja se aika, joka minulle on annettu pitäisi osata käyttää järkevästi. Ehei, ei tule kuulonsakaan. Käytän viikonlopun romaanin lukemiseen, äidinkielen tunnin teatterikerhon näytelmän kirjoittamiseen, historian kokeeseen lukuun varatun ajan tämän postauksen kirjoittamiseen.

Ehkä minä joskus opin, otan askeleen eteenpäin ilman kolmea pientä taaksepäin. Ehkä sitä joskus tajuaa tehneensä jotakin merkityksellistä. Ehkä minä joskus saan kirjoitettua tänne blogiinkin jotakin fiksua. Vaikka onhan tämäkin teksti aika kaunis. Vai mitä?

Kaipaan lunta.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Nuutunut koulutöistä, kiitollinen hymyistä

Nuutunut koulutöistä
aika karkaa käsistä
mieli karkaa silmiisi
ajatukset haaveisiin
vaaleisiin hiuksiin

Stressaantunut kaikesta
motivaatio hukassa
ideat lopussa

Kaikki tuntuu loppuun kulutetulta
kliseeltä, liian pinnalliselta
samalta toisensa jälkeen

Tekisi mieli puhua
nauraa itsensä uneen
aikaa kelata kauas pois ennen tätä kaikkea

* * *

Liian paljon koulutöitä, hissan koe, ympäristöongelma essee, enkun sanakokeita ja verbikoe, ei jestas. En taida ehtiä sittenkään kirjoittamaan pikkuromaania äikässä - saati kuvittaa sitä ja tehdä sille kansia. Ärsyttää. 

Kuviksen töiden tekeminen on ihanaa tuplatunneilla. Ihmisiä on ihana piirtää, varsinkin lempilaulajia, kun samalla voi kuunnella heidän musiikkiaan.
Kuviksenopen kehut on kivoja, taidanpa saada valinnaisesta kuviksen kurssista kympin :)

Ihmisten hymyt auttaa jaksamaan, hymyilkää enemmän <3








lauantai 12. marraskuuta 2016

Kusama-näyttelyssä

Perjantaina olin sivistämässä itseäni
Yayoi Kusaman In Infinity-taidenäyttelyssä HAM:ssa.
Yleensä nykytaide ei ihan minuun uppoa, nytkin osa teoksista meni hiukan ohi varsinkin, kun koulun kanssa niihin ei niin paljoa ehdi tutustua.



Muutamat töistä olivat kyllä vaikuttava ja täplikkäät kurpitsat jotenkin - voisinkohan sanoa omasta mielestäni sympaattisia? Niissä oli jotain hiukan hullunkurista.

Eniten ehkä vaikutuin mustasta huoneesta, jossa roikkuvat väriä vaihtavat paperilyhdyt. Olisin voinut jäädä niin mielelläni sinne mustalle lattialle istumaan ja nauttimaan. Tunnelma oli vähän kosminen, ihan kuin olisi ollut avaruudessa tai jossain.
Tässä työssä oli sellainen äärettömyyden fiilis, huone tuntui laajenevan joka suuntaan ja sen sisällä oleva käytävä jatkuvan yhä vain pidemmälle ja pidemmälle. Teki mieli hypätä käytävältä mustaan tyhjyyteen ja kuvitella putoavansa alas lattiasta.
Kyllä ehdottomasti upein taideteos koko näyttelyssä minusta. Petyin hiukan, kun astuin ulos siitä huoneesta, kun työ olisi voinut olla suurempiakin.
Että kannattaa tuo näyttely käydä katsomassa jos vain Helsingin keskustassa pyörähtää!


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Lunta ♡

If you lost your hope, tomorrow will be too dark to live.

Valkoista puuteria nahkasaappaissa,
pieniä rakeita kaulahuivin ruuduilla.
Postikorttimaisemia.

Lumihiutaleillakin näyttää olevan kiire
sataessaan maahaan
katulamppujen valossa.
Ehkä meillä on toivoa

torstai 3. marraskuuta 2016

Törmään kaikuihin ||runo

Näen ilmeistä muiden
teot välinpitämättömyyden
etsin katseita ihmisten
törmään kaikuihin

Ehkä kukaan ei odota,
ehkä kukaan ei välitä
ehkä kuulen vain askelia käytävällä

Tunnen katseesi
hiljaisuutesi
näen aurasta yksinäisyytesi
et sano mitään
enkä tiedä mitä tehdä
liityn kaiuksi seinälle

Ehkä joku muu odottaa sinua,
ehkä joku muu
ehkä joku

ehkä

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Viikon alkua

Opossa maanantaina tehtiin esitelmää, jostakin ammatista ja itselleni luontevasti valikoitui aineenopettaja. Että nauroin siellä tietokoneen takana itsekseni, kun kirjoitin ammatin yhdeksi huonoksi puoleksi: "Et ikinä pääse pois koulusta." Ja kokeiden korjaamisen yhteydessä sulkuihin oppilaiden huono käsiala.

Kummallista, kun koulun kuvistyöt onnistuu paremmin kuin kuvataidekoulussa tehdyt. Katsokaa nyt vaikka näitä. Molemmat onnistuneita juu, mutta tuo kuviskoulun työ jäi jotenkin keskeneräisen näköiseksi. Kun viime kerralla päätin, että nyt se on vihdoin valmis ja nyt kuitenkin voisin ihan hyvin vielä tehdä tuon vaaletukkaisen letin uudestaan ja siivet aidomman näköisiksi.




Koulun työhön olen tyytyväinen, se näyttää vähän paremmalta jopa luonnossa, kun yksityiskohdat tulevat paremmin esiin. Se on kyllä kehunsa ansainnut <3
Maalaaminen on joka tapauksessa ihanaa ja vielä ihanampaa on pyöritellä silmiään vanhoille portfoliateksteille kuviskoulussa. Siis jestas, mitä tekstiä. Ja tiedättekös, mikä on huolestuttavinta?  Ensimmäiseksi kun luin kaksi vuotta vanhaa yhtä maalaustani käsittelevää tekstiä, huomaan pilkkuvirheet. Ei mitään, että "Ai niin tein tälläistä ja tälläistä" vaan se, että tuostahan puuttuu pilkku tekstissä :D

Maanantai-ilta kyllä kului kuviskoulussa aika pitkälti niiden portfoliosivujen lukemiseen. Jonain vuotena olen selittänyt asenteestani grafiikkaa kohtaan ja toisena vain selittänyt, mitä tein, millä tekniikalla - ja kaksi riviä omaa mielipidettä itse taulusta..

* * *


En osaa näytellä mieshahmoja, en jaksanut tiistaina lukea enkun kokeeseen kunnolla, en millään jaksaisi kirjoittaa esseitä ympäristökurssin takia. Äää.. En osaa englantia, vastasin tänään ihan päin honkia tunnilla opettajalle.

Äikän kirjotelman tekeminen oli kyllä parasta eilen. Kun en itseasiassa edes päässyt vielä kirjoittamaan, ehei. Tein 3 sivua vihkoon hahmoluonnostelua ranskalaisilla viivoilla :D Kerrankin taidan olla tyytyväinen hahmoihini, potterfani, isoäidin harmaa villatakki, jonka jokainen nappi on erilainen, toisella lohikäärmetatuointi etusormessa sormuksen omaisena.. Taidan olla hiukan ihastunut näihin hahmoihini<3
Juoni on kyllä asia erikseen, vaikka tänään sitä koulussa välitunnilla muokkasinkin.

Mitenkäs teidän viikkonne alkoi?


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Hetken onnessa

Musiikki kuulokkeissa, tuulen pistelyä poskilla, kylmän kihelmöintiä sormissa. Metsäpolku, jota kulkea eteenpäin ilman tarkkaa päämäärää, ympärillä kaikki kuolemassa, hitaasti ja yksin. Epätäydellisenä.

Pää tyhjänä ajatuksista, kädet kohotettuina, silmät suljettuina hatun varjossa. En ajattele ketään, en mitään. Vain sitä kuinka kaunista on kuolevassa metsässä. Erilaista kuin kesällä, jotenkin - taionomaisempi. Kaikki on liian hiljaista, liian yksinäistä, liian rauhallista. Kuin pieni keiju, jonka siivet on revitty, se hiljaisuus ennen nukahtamista. Metsä on riisuttu koristeellisista kukistaan ja kirkkaista väreistä. Jäljelle jää vain karheat puunrungot joihin nojata, taivas, johon kohottaa katseensa. Rauha ja alaston totuus. Kaikki kuolee aikanaan.

Ja se lohduttaa.

Kengät tanssahtelevat omia teitään, ei ketään missään ja liiankin monta ihmistä ympärillä. Siellä jossain, metsän reunamilla, musiikin ulkopuolella. Turvassa ajatusmuurin takana.

Mikään ei purista silmiä pakosta kiinni, kukaan ei kuiski korvissa. Tekisi mieli juosta ylämäkeen, kaatua puolukan varpujen sekaan, jäädä juuri tähään hetkeen. Antaa metsän kasvaa ympärillä, paeta, piiloutua, jopa omilta ajatuksilta.
Puut kaatuvat toisiaan kohti, pilvet pyörivät taivaalla, maailma pyörii hitaasti ympäri ja niin pyörin minäkin, vapaana. Hetken onnessa.

Tänä viikonloppuna rakastin sinistä kimallusta sormissa, kiiltävää kynsilakkaa, pitkiä ääniviestejä, joissa paras ystävä nauraa, salmiakkia, pimeyttä ympärillä, joka uuvuttaa, piilottaa, matikan läksyjä, vaikken tiedä, miksi, punaisia villasukkia, sukulaisvauvan hymyä ja lyijykynäpiirroksia.



sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Syysloma - vanhojen mekkojen lumoissa

Maanantai-keskiviikko olin kipeänä ja loppuviikon puolikuntoinen, yskä kiusasi ja teetä tuli lipitettyä joka välissä.
Torstaina kävin katsomassa Shrek-musikaalin ja perjantaina elokuvissa Love & Friendship. Musikaali oli oikeasti viihdyttävä, jos karsin seasta pikkulapsille suunnatut vitsit, joille pyörittelin enimmäkseen silmiä ja keskityin hahmojen väliseen tilannekomiikkaan.

Elokuva pieni pettymys.. Oli hauska nähdä pikkuveljen reaktio, kun tämä tajusi olevansa ainut poika koko elokuvasalissa :D Romanttinen Jane Austenin romaaniin perustavan elokuva ei ollut ihan häneen makuunsa. Vaikka ei se ollut kovin romanttinen, eikä hauska. Ihastuin kyllä päähenkilön Lady Susan Vernonin persoonaan ja mekkoihin. Nutturat ja korsetit, maata laahaavat helmat.. <3 Olen tainnut syntyä väärälle aikakaudelle.
Ja ne elokuvan tapahtumapaikat. Voisinkin asua sellaisessa vanhassa kartanossa.

Eli meni suunnitelmat hiukan uusiksi siitä, että tällä lomalla ahkeroin koulutyöt ensi viikolta pois alta.. Mitä äikän kirjotelman, kirja-analyysin, ympäristökurssin itsearvionnin ja retkiraportin ja yhden lehtijutun sijaan tein?

Tein sen pahan virheen, että avasin Yleareenan ja hei, kappas, mikäs tämä sarja on? Että juuh.. Katsoin sitten 11 jaksoa Milanon naisten paratiisia, kertoo 50-luvun Italiassa olevasta tavaratalosta ja sen työntekijöistä. Tekisi mieli välillä kuristaa se tavaratalon johtaja.. mutta kaipa rakkausdraamaan jää koukkuun, kun ei muuta ei voi tehdä :D
Haluan 50-luvun mekon <3 Sellaisen hiukan pyörivän ja kauniin simppelin.

Ja sitten, kun olin katsonut ne jaksot niin lauantaina laiskotutti ja löysin toisen oikeasti ainakin vielä hyvältä vaikuttavalta sarjan. Sinne jonnekkin 1700-luvun loppupuolen Englantiin sijoittuvan Poldark koukutti.

Kaksi kirjaa ja jotain sekalaisia alkuja parista kirjasta sain luetuksi päänsäryltäni. Eleanor & Park oli nopealukuinen ja suloinen rakkaustarina, jos jätän laskuista lopun, joka omasta mielestäni pilasi kirjan. Ja toisena luin Geek Girl: Matalalentoa mallitaivaalla. Se oli yllättävän hyvä, pidin kovasti. Tarpeeksi viihdyttävä, muttei täyttä humpuukia. Molemmat sopivaa lomaluettavaa :3

Pari iltaa olin ulkona, lintuparvia lenteli pilvitaivasta vasten, illalla pimeää ja aamulla on niin tuhottoman kylmä. Toivottavasti ensi viikolla voisi mennä vielä pyörällä kouluun.

Mitenkäs teidän syyslomanne? :)



maanantai 17. lokakuuta 2016

Syysloma alkaa, jihuu!



Torstaina olin hammaslääkärissä ja täytyy sanoa, että puolipäivää toinen puoli suusta tunnottomana ja kipeänä ei ole hauskaa, varsinkaan, kun heti aamulla on englantia ja matikan tunnilla en oikein polynomeihin pystynyt keskittymään.. Perjantai oli hyvä päivä. Kuviksen tuplatunti ja äikän tunnin luin kirjaa <3

Kuviksen keskeneräinen maalaus


Jestas, olen lukenut taas vaihteeksi oikeasti paljon. Ihanaa, olenkin kaivannut nenä kiinni kirjassa oleskelua. Ainut haittapuoli asiassa on se, että lukiessa tekisi mieli syödä jotain ja sitten, kun syön niin lukeminen pitkittään sitä liiaksi. Koska enhän minä vain voi jättää hyvän kirjan lukemista silloin, kun äiti ei ole patistamassa laittamaan kirjaa pois ruokapöydältä...

Keskiviikkona minulta lähti ääni ja liikkatunnin vietin seiskakerroksessa koululla kirjaa lukien. Ei ehkä tee hyvää liikkanumerolle, mutta en minä oikein halunnut suunnistamaankaan mennä ja opettaja antoi luvan jäädä puolikuntoisuuden takia pois tunnilta. 

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki osottautui kauniiksi kertomuksesta, ei pelkästään naisparituksen vuoksi, vaan kielen. Osa lauseista vähän takkuili ja tuntui jäävän kesken, osa ei oikein avautunut ollenkaan. Mutta kaunista luettavaa koko tarina, jotenkin olisin vain kaivannut alkuun enemmän selittämistä. Sellaisen Taru Sormusten herrasta-maisen historiaselityksen.
Nyt jäi kirjan fantasiamaailma hiukan kysymysmerkille minun kohdallani. Toisaalta tässä oli kyllä muutamia erittäin ihania kohtia. Kirja oli nopeaa luettavaa, se täytyy mainita. Ei ehkä parhaimmistoa "Heitänpä nyt aivot narikkaan"-lukulistalla, mutta mielenkiintoista.

Ehkä kirjan syvällinen puoli ei oikein avautunut minulle, jotenkin tuntui, että jotain tämä vielä kaipaisi.

Lauantai illalla lopetin vielä Torey Haydenin kirjan Viattomat. En tiedä, miksi nauroin niin paljon. Ei tämä edes ollut hyvä kirja ja eihän lapsen kidnappaamisessa ole mitään hauskaa, mutta kai sekin vain tuntui hullunkuriselta, motiivit kidnappauksen takana.
Kuka ihan oikeasti saa päähänsä ottaa 9-vuotiaan lapsen autonsa kyytiin ja kun kuulee tämän olevan kuuluisan näyttelijän lapsi, niin ajattelee: "Hei, nythän minä voisin pyytää hänestä rahaa niin saadaan hauta-arkun laskut ja muut maksettua.."?

Toinen aivan ihana asia kirjojen lukemisen ohella on nyt oleva syysloma. Jes, jes jes! Saan taas nukkua pitkään <3 Pääsen kirjoittamaan äikän kertomusta. Prologissa jo 700 sanaa valmiina :D

Eipä minulla mitään kauhean ihmeellistä ole syyslomalle tiedossa, kävin lauantaina kirjastossa ja sunnuntai hurahti kaverin kanssa kaupungilla pyörähtämässä. Kahvilat, vanhat tapetit, keltaiset vaahteranlehdet puissa ja vesipisarat syksynlehdissä on ihania.






keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Torey Hayden Tiikerin lapsi

Tahdon enemmän. 428 sivua Sheilan elämää ei riitä, tahdon luvut niistä päivistä jolloin hän oli karkuteillä, niistä vuosista lastenkodeissa.

Luin äskettäin loppuun kirjan Tiikerin lapsi. Tai itseasiassa tässä on kaksi kirjaa yhdessä. One Child, 1980, (kirjan luvut 1-20) ja The Tiger's Child, 1995, joka kertoo punkkarityylin omaksuneen, värjätyt permanentti hiukset ja kirppareilta ostetut mustat raskaat työmiehen kengät, tälläisen tytön, Sheilan nuoruusvuosista.

Kirjan päähenkilö on Sheila, vaaleatukkainen riiviö, One Childin alussa likainen ja nälkäinen, vihaisesti katsova 6-vuotias, poikkeuksellisen älykkäästi kehittynyt lapsi, joka asuu siirtotyöläisten leirillä kurjassa hökkelissä alkoholistisen isänsä kanssa. Sheila otetaan Toreyn luokalle, jossa ovat ne oppilaat, joita ei voida sijoittaa muille luokille. Ne ylijäämät, henkisesti häiriintyneet, autistiset jne. Tähän sekalaiseen "hullujen luokkaan", kuten heitä nimitetään, otetaan Sheila, jonka tämän äiti on hylännyt, joka tarvitsee rakkautta ja roikkuukin kiinni opettajassaan huomiota hakien. Jos hän ei saa huomiota, hän alkaa kirkua ja kiukutella.
Kertojana toimii Torey, häiriintyneiden lasten kanssa toiminut opettaja, joka kuuluu siihen koulukuntaan, joka sallii itsensä kiintyä oppilaisiinsa. Pidin Toreystä ehkä jopa enemmän kuin kenestäkään muusta kirjan henkilöstä, koska hän oli jotenkin heistä luontevin, inhimillisin.

Amerikkaan sijoittuva tositapahtumiin perustuva kirja - aivan hirveitä aiheita käsittelevä. Lapsen seksuaalisesti kaltoin kohtelu, isän alkoholi- ja huumeongelmat, köyhyys, rakkauden puute, henkiset traumat. Kirja, joka koukutti lukemaan meluisalla koulunkäytävällä, lukemaan myöhään yöhön, lukemaan sivu sivun jälkeen.
Sain taas huomata tätä kirjaa lukiessa sen ihanan tunteen, kun luet monta kymmentä sivua katsettasi kohottamatta ja olet niin uppoutunut tapahtumiin ettet huomaa mitään ympärilläsi tapahtuvaa.

Jos kirja saa minut lähes itkemään, nauramaan niin, että mahaan sattuu ja on siltikin looginen, realistinen ilman tylsyyttä - eikö se silloin ole onnistunut? Johtunee joko hyvien kirjojen puutteesta tai sitten tämä on oikeasti aivan älyttömän mielenkiintoinen ja loistava kirja. Pidin suunnattomasti siitä, että itse kirjassa puhutaan tämän kirjan kirjoittamisesta ja Sheilasta esimerkiksi tuntuu hassulta olla kirjan hahmona. Se antoi hahmoille syvyyttä, he olivat muutakin kuin sanoja paperilla ja sitähän he ovat.

Ihastuin tarinaan niin pitkälle kuin pystyin, kunnes tapahtumat järkyttivät. Kirja, joka herättää tunteita ja ajatuksia, pidin kovasti. Kuinka kauheaa onkaan oikeasti elää kurjassa elämäntilanteessa, jonne joku raottaa ikkunaa paremmasta ja äkkiä - se joku temmataan pois elämästä, jättää sinut ja se parempi elämä, jota sait maistaa, se otetaan sinulta pois ja palaat vanhaan elämääsi..


Kustantaja Otava
Painettu Keuruulla 1996

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Tämä viikko oli ihan ok

Perjantai alkoi hyvin. Sain saksan kokeen takaisin ja tulin niin onnelliseksi, kun näin numeron. 10+! Ja koko kokeessa vain 4 kirjoitusvirhettä, joista yksi ihan pelkkä huolimattomuuttani. Siis ihan oikeasti, olen niin tyytyväinen!  En ole tainnut kolmosen jälkeen saanut saksan isostakokeesta 10+, en varmaan silloinkaan. Saksan opettaja kehui itsearvioinnissani minua kypsäksi ja vastuuntuntoiseksi. Välillä tuntuu, että olen ainut ihminen jolle merkitsevät aivan hirveästi opettajien palautteet ja kehut.
Kemian koekin tuntui menneen hyvin ja ehdin jopa piirtää opettajani koepaperiin, pieni lyijykynäpiirros vain, kun aikaa jäi.

Ja sitten alkoi se pieni alamäki.. Terveystiedon tunti, joka nyt muutenkin oli erittäin epämiellyttävä päättyi kokeiden takaisin palautukseen. Arvatkaas kolme kertaa harmittiko, kun sain 9+ opettajan epäselvien kysymyksien takia. Enkä ollut edes ainoa, jolle niin oli käynyt.
Se siitä kympistä sitten päättötodistukseen, hei hei.. Jos kokeessa pyydetään ottamaan kantaa tiettyyn väitteeseen ja perustelemaan oma kanta, niin kertokaahan missä vaiheessa tehtävänantoa on käsketty kirjoittamaan mahdollisimman subjektiiviisesti väitteestä. Koska opettajahan ei missään vaiheessa kenenkään mielipidettä kysynyt omasta mielestään, vaikka tehtävänanto sellaiseen suoraan viittaa...

Perjantai-ilta meni bilsan tutkielmaa väsätessä, en ole yhtään tyytyväinen siihen mitä sain aikaan, mutta menköön. Kai se nyt ihan hyväksi kelpuutetaan, kun tietoa ei oikein korpisoista lyhyellä ajalla tahtonut löytää.

Että se siitä rentouttavasti ja mukavasti viikonlopun alusta. Jotenkin jäi vähän karvasmaku suuhun, kun vasta seitsemän jälkeen oikeasti pystyin jollain tasolla koulutehtävät unohtamaan. Eilen yölläkin näin ihan hirvittävää painajaista ja koko eilisen taisin suurinpiirtein olla kännykällä tai nenä kiinni kirjassa.

Motivaatio tuntuu muutenkin olevan tällä hetkellä vähän karkuteillä, kyllä minä niihin kokeisiin luin ja yritin panostaa - siltikin harmitti, kun sain vain 9 puokit äikästä ja bilsasta.
Onneksi nyt vaihtuu jakso, ensi viikolla alkaa historia <3 Ja kuviksen valinnainen <3

En vain jaksaisi joka aamu raahautua kouluun ja sieltä väsyneenä läksyjä tekemään. Ja jossain välissä pitäisi ehtiä tehdä jotain mukavaakin. En saa laskettua alas kympin odotuksia, en saa päätäni tyhjäksi kaikista pikkupettymyksistä ja koko perjantai-illan oli jotenkin niin hirveä olo, kun en tiedä, että miten kemian kokeeni meni (haluan vain tietää vastaako opettaja mitään piirroksen sivussa olleeseen lauseeneeni)... En vaan jaksa. Kaikki aika menee kouluun.

Muuten tämä viikko on ollut ihan ok. Kaverit kehuivat kauniiksi koulussa, se kohotti mieltä ihanasti.
Maanantaina oli kyllä kuvataidekoulussakin sellainen olo, että en osaa mitään ja sama jatkui hiukan tiistainakin.. ehkä ensi viikko on parempi. Ehkä minä saan lokakuusta sellaisen, josta jää käteen jotain. Kun on se syyslomakin.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Erilaisuutta etsimässäkö? - essee

Tänä päivänä nuoriin kohdistuu lukemattomia erilaisia ympäristöstä tulevia paineita niin ulkonäköön kuin käytösmalleihin liittyen. Jokainen asia tunnutaan lokeroivan pieneen stereotypialaatikkoon, kun taas toisaalla rikotaan kaikki rajat ja hämärretään käsitykset sukupuolienkin rajoista. Millä tavalla nykynuoren tulisi löytää oma minänsä, kun jokainen ohjenuora elämään alkaa tuntua painostavalta - jopa erilaisuus? 

Koulussa kehotetaan olemaan oma itsensä ja löytämään vaatetyylinsä, kotona vastassa on oman huoleen peili ja sieltä takaisin tuijottavat kasvot, farkun takataskussa piipittävä puhelin muistuttaa sosiaalisen median luomista kauneusihanteista. Minua kehotetaan olemaan oma luova itseni, pukeutumaan miten haluan ja samalla vihjaillaan, että jos nyt kuitenkin nyppisit nuo kulmakarvasi, kun "kunnon tytön tulee näyttää nätiltä." 

Nuorille tuputetaan erilaisuudesta ja kasvamisesta niin paljon, että elämänviisaudet itsensä löytämisestä alkavat minusta tuntua ympäripyöreiltä lauseilta ja selkeät ohjeet liian mustavalkoisilta. Jokaisessa asiassa tuntuu olevan kaksi ääripäätä ja liian paljon harmaata aluetta. Meidän tulisi kasvaa persoonallisiksi ihmisiksi, meidän tulisi löytää omat ihanat itsemme. Entä jos olemme niin eksyneitä ihmisten lokeroimiseen ja erilaisuuteen kannustamiseen ja kaikkeen siltä väliltä, että emme enää tiedä, mitä tehdä? 

Vaikka erilaisuus on monelle täysin normaali asia, osa omaa luonnetta, niin monet tarvitsevat vieläkin muistutuksen, että erilaisuus on oikeasti sallittua. Että sinä olet omalla tavallasi täydellinen. Erilaisuus on rikkautta, kuten sanontatapa kuuluu. 
En ymmärrä, mitä haittaa erilaisuudesta on. Haittaa on vain siinä, mitä erilaisuuden takia teemme. 
Antakaa meidän nuorten elää omina itsenämme, ei ketään voi pakottaa tiettyyn muottiin. Maailmakaan ei toimisi, jos jokainen aineen rakennusosanenkin olisi samanlainen. 

Ne asiat, jotka tekevät minusta minut ovat jo olemassa. Tiedän, että minulla on oikeus olla juuri sellainen kuin olen. Kun kysyn itseltäni, olenko erilainen ihminen kuin muut, vastaus on kyllä. Täytyy kuitenkin pysähtyä miettimään vastausta tarkemmin. Jossain vaiheessa ala-astetta vain päätin, että minusta tulee erilainen kuin muut. En tahdo massan mukana kulkevaksi. Olen koulussa se kympin oppilas, mutta pinnan alla piilee eksynyt pieni tyttö. Voisin sanoa, että olen erilainen, koska rakastan parasta ystävääni, koska pidän blogia ja kirjoitan. Toisaalta löydän samanlaisia ihmisiä muualta maailmasta. Mitä erilaisuus loppujen lopuksi on? Voin verrata itseäni muihin ja löytää samankaltaisuutta, mutta jos katson kokonaisuutta, olen erilainen kuin ehkä valtamassa. Toisaalta - valtamassakin kostuu ihmisistä, joilla jokaisella on se, jokin joka, tekee heistä heidät. 
Sanotaan, että nykyään voi olla minkälainen tahansa, ei väliä miltä näytät, tai mikä olet temperamentiltasi. Että maailma on suvaitsevaisempi kuin ennen. 
 Siltikin jos kerrot olevasi panseksuaali - ne vanhat ennakkoluulot nousevat yhä sinua vastaan. Emmekö voisi tehdä maailmasta sellaista paikkaa, jonka sen sanomme muka jo olevan? Miten muka voin olla oma itseni, jos erilaisuuttani vastaan sotivat ihmisten mieliin asetetut rajat. 

Miksi edes nostamme erilaisuuden niin suurelle jalustalle? Miksi korostamme itsensä löytämistä ja hyväksymistä, mutta esimerkiksi koulun terveystiedon kirjassa ei mainita sanallakaan kolmatta sukupuolta. Jos kerran on hyväksyttävää olla homoseksuaali, missä ovat tarinat prinsessoihin rakastuvista prinsessoista? Tekomme ja niiden tulokset tuntuvat olevan ristiriidassa ajatustemme kanssa. Jos kerran jokainen on oma yksilönsä, miksemme ole jo romuttaneet vanhoja käsityksiämme ihmisistä? 

Ongelma on siinä, että vaikka jokaista kehotetaan olemaan oma itsensä niin siltikin, kun katson koulun käytävälle, näen joitakin lähes kloonattuja ihmisiä, samanlaiset hiukset, puhetyyli ja puhelimet. Jos massamuotiin pakeneminen olisikin ratkaisu? Jos me olisimmekin kaikki vain toistemme kaltaisia? Monelle se varmasti tuntuu omalta tyyliltä ja hyvältä. Miksi siis välillä tuntuu, että ns. sanottuja "massateinejäkin" ylenkatsotaan? Eivätkö ne luokan persoonallista pukeutumistapaa käyttävät ihmiset oletkaan merkitsevien katseiden ja käteen tukahdutettujen nauran tyrskähdysten kohteena? Voisikohan tulevaisuudessa samanlaisuus olla erilaisuutta? 

Ihannemaailma olisi sellainen, että kaikki saisivat olla juuri sitä, mitä haluaisivat. Ei asetettaisi ihmisille ennakkoluuloja pelkän ensivaikutelman, ei ihon värin, ei uskonnon perusteella. Ei oleteta, että jokainen nuori osaa etsiä oman tiensä kohti aikuisuutta kävellen kuin nuorallatanssija, peläten putoavansa alas ongelmiin. Sen sijaan annettaisiin jokaiselle tilaa ja aikaa, kukaan ei hahmota omaa itseään hetkessä. 
Kenenkään ei pitäisi joutua kohtaamaan väheksyntää itseään kohtaan. Miksi kaiken täytyy olla loppujen lopuksi niin monimutkaista, vai teemme siitä sellaista itse? Miksemme vain kaikki voisi elää ilman, että jaottelemme erilaisuutta ja samanlaisuutta. Olemme kaikki pohjimmiltamme vain ihmisiä.