lauantai 21. toukokuuta 2016

Onnistumisia

Tämän viikon alussa oli teatterikerhon ensi-ilta ♡ Koko näytelmä meni hyvin, lukuunottamatta yhtä pientä sekaannusta kohtauksissa. Muistin jopa koko puolin sivun monologini takeltelematta sanoissa! Enkä ruvennut itkemään, enkä kaatanut sytytettävää kynttilää kohtauksen aikana :D

Sammutetun kynttilän savukiehkurat leijailevat ilmassa vielä hetken, kunnes spottivalo laskee. Näyttämöllä vallitsee pimeys, kohtaus on päättynyt. Mutta verhojen takana - näyttelijöiden luona on aistittavissa pieni kihelmöivä jännitys ja supina:
"Teet sitten niin kuin viime läpimenossa päätettiin? Ok?"
"Muistankohan mä nää mun replat.." "Shh!"

Välillä sitä joutuu miettimään ja kysymään itseltään: "Miksi mä harrastankaan tätä?" Ja vastaus selviää aina ensi-iltana, kun näytelmä on vihdoin ohi ja saan ruusun käteeni. Juuri sen onnistumisen tunteen takia.

Toisen onnistumisen tunteen koin, kun voitin sievoisan summan rahaa ja pokkarin Pieni elokuvateatteri Pariisissa eräässä kirjoituskilpailussa :) Aloitin kirjan lukemisen eilen illalla ja pidän tästä kovasti! Itse kilpailutarinan voitte lukea edellisestä postauksestani.

Tällä hetkellä minulle kuuluu hyvää, koska kielot tuoksuvat, omenapuut kukkivat ja linnut laulavat ♡Jotenkin on aivan ihanaa asua sellaisella alueella, jossa jokaisen kotipihalla tuntuu olevan vanhoja omenapuita. Aloimme myös suunnitella parhaan ystäväni kanssa 1900-luvun alkuun sijoittuvaa tarinaa, joten nyt on hiukan sellainen olo, että tekee mieli kirjoittaa muutama runo.

torstai 19. toukokuuta 2016

Kirjoituskilpailutarinani

Pieni sinisiipinen sudenkorento laskeutuu kädelleni. Se, joka asustaa samanlaisella järvellä kuin sinun silmiesi kauniit värit ovat. Yritän koskettaa sitä, mutta se vain hajoaa tuhkaksi silmieni eteen. Se sudenkorento olet sinä, sielunsisko. Vaikka kuinka haluaisinkin koskettaa sinua pelkään, että hajoat tomuksi eteeni, purkaudut kyynelien padoksi tai surmaat minut yhdellä katseella… Murrat henkisesti pala kerrallaan tarkoituksetta viesteilläsi ja menetän lopulta toivoni saada sinut itselleni.

Pelkään niin kovasti kaikkea, kuulen kaislikon suhinaa kaikkialla, näen silmäkulmastani varjoja, jotka eivät ole todellisia. Näen sinut kurkistamassa puun takaa metsikön reunassa, tunnen punaiset huulesi ihollani ja sormesi hiuksissani. Kun avaan silmäni, olet poissa. Tilalle on tyhjyys… Olet siellä jossain niin kaukana, asut nykyään ulkomailla. Etkä ole palaamassa sieltä kuin vasta kesällä… Joudun odottamaan vielä kuukausia. Kestänkö minä sen odottamisen? Paljonko näin nuori voi kestää?

Olen kuin se ruskea juovikas kissanpentu siellä koivikossa. Muistatko sen, kultapieni? Se, joka naukui kovaan ääneen yrittäen vain saada omaa itseään kuuluville. Se vihreä silmäinen kissa olen minä. Tahdon vain leikkimään omenapuun varjoihin, letittämään pitkät vaaleat hiuksesi palmikolle ja suutelemaan niskaasi hellästi. Haluan metsälaaksoon leikkimään oman keijukaiseni kanssa, hautaamaan kasvoni kielokimppuun ja hymyilemään sinulle ketunleipämeren yli. Kiipeilemään sammaloituneelle puunrungolle, nauramaan kanssasi. Tahdon, että maailma, että sinä kuulet minun naukaisuni.

En tahdo olla yksin kotona tuijottamassa kukkatapettia huoneessani, kuuntelemassa mieleni äänetöntä kiljuntaa, sen ja sydämeni nyrkkitappelua näistä tunteistani. Vaikka voinkin kirjoittaa kasan runoja, en pysty ajamaan kokonaan tätä pois. Kiedon käteni polvieni ympärille ja keinun edes takaisin, tuijotan puhelintani ja koulussa ajattelen, että kohta pääsen taas juttelemaan kanssasi, ihan kohta. Olen sekaisin ajatuksistani, sekaisin kaikesta. Jos voisinkin itkeä itseni uneen, tekisin mieluusti niin, mutta en pysty. Kyyneleitä ei tule ja jäljelle jää vain tämä ontto olo, joka valtaa minut yön pikkutunneilla. Ikävä ja kipu riipivät sisälläni vuorotellen kuin musta eteenpäin vyöryvä koski. Tukehdun.

Siellä jossain pimeyden keskellä näkyy kuitenkin valon kaistale, pienen liekin välähdys ulkomaailmaan kylmyydessä. Minulla on unelma, pieni salainen haave, jonka olen monta kertaa kuiskannut hämärään huoneeseeni. Minulla unelma, joka koteloitui viime talvena ja puhkesi perhosena kukkaan lumen sadellessa maahan. Hennot siivet lepattavat sydämessäni ja kietovat sieluni suloiseen lämpöön.

Olen rakastunut parhaaseen ystävääni.

Se tuntuu yhä niin järjettömältä, en voi… Ei ei ei. Siltikin se on totta ja todellista. Kaikki tämä tuntuu niin oudolta ja uudelta. Olen ihastunut, haaveilen salaa kaiken maailman siirappisista suudelmista ja keskusteluista sielunsiskoni kanssa, sen ainoan ihmisen, jolle voin puhua oikeasti tunteistani. Nyt sekin mahdollisuus tuntuu riistetyltä, sillä en minä kaikesta uskalla puhua ystävälleni, en tahdo satuttaa häntä enempää. Hän tietää tunteistani. Sisko rakas, kerro minulle, että tämä kaikki on pian ohi.

Pieni keijukaiseni… Välillä minun vain tekee mieli kertoa sinulle kaikki ne kauniit unikuvitelmani, joita kehittelen yksinäisyydessäni. Sen miten saan ensisuudelmani sinulta metsässä, luemme mökillä vierekkäin myrskylyhdyn valossa, halaamme toisiamme auringon laskiessa ja suutelemme metsälammella uidessamme sudenkorentojen lennellessä ympärillämme. Voi kunpa se kaikki olisikin totta, ne vanhanaikaiset tanssiaiset ja kuun valossa vaihdetut suudelmat.
Ehkä minä uskallan kertoa tämän yhden niistä viattomista.

"Aurinko laskee hiljaa takanamme, seisomme vierekkäin kotikallioittemme korkeimmalla kohdalla, josta näkee kaikkialle aina kerrostaloja vilisevään horisonttiin asti. Hiljaisuus välissämme ei ole kiusallista - päin vastoin - se huokuu pientä hulluutta ja uteliaisuutta.
"Mitä mietit?" kysyt minulta hiljaa kun, otat kädestäni kiinni. Tuijottelen kaukaisuuteen ja lausun puoliääneen ajatukseni vahingossa:
"Voinks mä suudella sua?"
Keskikesän aurinko lämmittää vielä, mutta värähdät silti. Nyökkäät milteinpä huomaamattomasti. Pieni lämmin ailahdus tuntuu rinnassani ja kipinä syttyy heti, suupieleni kohoavat hymyyn. Käännyn sinua vastapäätä ja nostan epäröiden käteni leukaluusi alle siten, että sormeni leikkivät hiuksissasi. Haluanko mä tehdä tän todella? Silitän peukalolla poskeasi ja kumarrun hitaasti suutelemaan sinua raollaan olevilla huulillani. Suljen silmäni, kun kielesi koskettaa alahuultani. En tiedä miten koko suudelma pitää tehdä, mutta se tuntuu hyvältä. Vartaloni välitse hulmahtaa kuumuus. Irrottaudut suudelmasta ja minä purskahdan nauruun
"Oliko se niin kamalaa?" saan kysyttyä.
"Ei, kokeillaanko uudestaan?" vastaat nauraen. Kiedon käteni niskaasi ja hymyilen."

Joskus toivon, että tämä unelma hiljalleen menisi ohi. En kuitenkaan saa koskaan sinua, sinä et ole ihastunut minuun vaan siihen yhteen poikaan. Kuitenkin taistelisin tämän haaveen puolesta hampaat irvessä, en luovu tästä millään hinnalla. Rakkaus sattuu, kukaan ei kertonut kasvamisen olevan tälläistä.
Olen aina inhonnut sanaa murrosikäinen, teini, biologian oppikirjoissa puhutaan mielialan vaihteluista, oman aseman ja seksuaalisuuden hakemisesta. Kukaan ei silti kertonut tämän olevan tällästä. Kukaan ei kuiskannut minulle korvaan miltä tuntuu rakastua, mitä sydänsurut ovat oikeasti. Enemmän pelättiin ja jännitettiin joidenkin kuukautisten alkamista… Ihan oikeasti? Se oli kuitenkin pientä verrattuna siihen kaikkeen, mitä päässäni myrskyää nyt.

Miksei missään oppikirjassa kuitenkaan lukenut mitään mielen vuoristoradoista? Tästä ahdistavasta olosta. Siitä, että puhuu mitä sattuu kenelle sattuu eikä tarkoita puoliakaan, turhautuu itseesä ja turhautuu turhautumistaan. Tekee mieli heittäytyä lattialle ja itkeä, toisaalta taas liidellä pilvissä rakastuneena. Kukaan ei kertonut kasvamisen olevan tälläistä… että rakastuisin, että haluaisin oikeasti suudella jotakuta, että haaveilisin olevani hyvä ihminen, mutta mielessäni kiroilen koko ajan vaikken tahtoisikaan… Eihän tässä ole mitään järkeä? Ei ole, uskokaa ihmiset. Aina välillä tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä enää. Kaikki on vain sääntöjä, rutineeja, samanlaisia päiviä toistensa jälkeen. En halua olla nuori, haluan takaisin lapseksi. Takaisin sinne jonnekkin viattoman kesän valtakuntaan, kyllä kiitos.

Kaikki ihmiset varmastikin unelmoivat jonkinlaisesta rakkaudesta? Ei kai siinä ole mitään väärää, eihän ole väärin rakastua? Mitä te muut sanotte, jos rikon koteloni seinämät ja muutun perhoseksi, jolla on siivissään hopeat reunat ja sateenkaaren värit?
Kissana olo on kyllä mukavampaa, saan vain hiljaa kehrätä, kun maailma tuhoutuu edessäni. Ei tarvitsisi ajatella, mutta… Sitä minä juuri tahdon. Saada tämä kaikki järjestykseen, siirtää kelloa eteenpäin ja huutaa vastaan sille minälleni, joka vakuuttelee, että aika parantaa haavat, että jos odotan kaikki palaa ennalleen.
Se ei ole palaamassa. Niin hullulta kuin kuulostaa, minä todella haluan olla rakastanut parhaaseen ystävääni. Haluan kokea tämän ja nauraa ja itkeä itselleni jälkeenpäin. Tahdon antaa unelmalleni siivet ja opetella lentämään. Kaatua, nousta uudestaan pystyyn, levittää hauraa siipeni ja voittaa itseni edes tämän yhden kerran.

Lennä ja tee se pieni keiju siellä jossain onnellisemmaksi, kuiskaan siniselle perhoselle ja hymyilen hieman. Naukaisen vielä kerran kissana, mutta kohta, aivan pian olen perhonen, enkö olekkin? Sillä unelmat muuttuvat, ne oppivat lentämään ja kasvattavat meille siivet, joita tarvitsemme pudotessamme.


---

Osallistuin tällä tarinalla vuoden alkupuolella yhteen kirjoituskilpailuun :) Ja itseasiassa jopa voitin tällä rahaa ja kirjapalkinnon itselleni :3

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Umpikuja

Kuvataidekoulussa sain seinämaalauksestamme oman kohtani sentään valmiiksi :)


Päässäni pyörivät laulujen sanat ja hyräilen niitä puoliääneen..

"Oh you can fit me
Inside the necklace you got when you were 16
Next to your heartbeat
Where I should be..."

Tuntuu siltä, että seison umpikujassa näiden tunteiden kanssa. Olen päässyt kallionkiellekkeelle horjuvan riippuköysisillan avulla ja takaisin lähtöpisteeseen en tahdo palata. Koska jokaisella askeleella sitä siltaa kävellessäni tuntui, että kohta minä astun harhaan ja putoan alhaalla vyöryvään rotkoon, jossa kilometrien syvyydessä pauhaa villisti kieppuva joki.

Nyt minä olen turvassa - tai niin haluaisin kuvitella.
Edessäni ei ole kuin kallionseinämä, jota vasten nojaan nyt. Sen rosoisella pinnalla poimujen kätköissä kasvaa hiukan sammalta. Hiukan vihreää, sen verran kuin minulla on toivoa.

Toivoa saada sinut ja kääntää tämä epätoivo onneksi.. Tuijotan kivistä seinää ja ajatuksen voimalla yritän saada siihen ilmestymään aukkoa - tietä eteenpäin.
Koska juuri tällä hetkellä, tämä tuntuu toivottomalta.

"Cause, honey, your soul could never grow old, it's evergreen
And, baby, your smile's forever in my mind and memory
I'm thinking 'bout how people fall in love in mysterious ways..."

Laulujen sanat  Ed Sheeranin kappaleista Photography ja Thinking Out Loud



Viikkoon en ole tännekkään ehtinyt mitään kirjoitella :/ Harmillista. Tällä viikolla olen vain ollut jotenkin todella väsynyt, koska koulussakin on niin paljon kaikkea ja ajatukset eivät ole olleet kovinkaan selviä vähän väliä.. mutta siis. Ehkä minä tässä nyt saan ryhdistäydyttyä hiukan kaikessa. Eilen sain sentään aikaiseksi yhden ihanan Skypepuhelun <3 Kumpa se kesä tulisi jo pian.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Pikkupäivitys näiltä päiviltä



Heipä hei ihmiset (:
Nyt on vasta toukokuu ja tuntuu, että kesä olisi alkanut jo nyt! Koska sain ensinnäkin olkihatun vihdoinkin (olen sellaista itselleni yrittänyt jo yli vuoden etsiä), yhden kivan sinikukkamekon ja mikä parasta helatorstai tarjosi koulusta pienen loman. Se kyllä meni aikas pitkälti kavereiden kanssa olemisessa ja mummilassa. Kyllä minä ehdin toisaalta myös piirtää ja löysin kirjoituspöytäni paperikasojen alta värityskirjani ♡ Jota innoistuin taas tekemään!

Piirtelin naapureitteni kanssa :3




Yhden kirjan sain ennen tätä viikonloppua vihdoin loppuun luettua, nimittäin Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulon :)
En tajua, miksi olen aina vältellyt mitään klassikkokirjoja - tämähän oli aivan ihana! Juuri tarpeeksi romanttinen minun makuuni ja vaikka tiesinkin juonen entuudestaan tätä jaksoi siltikin lukea, koska kirjan hahmot naurattivat ja muutenkin 1700-luvun lopun kuvausta kaikkine kutsuineen ja kohteliaisuuksineen oli mielenkiintoista lukea :) Ja nämä kirjeet <3 Rakastuin kyllä ehdottomasti tämän kirjan henkilöihin ja iski kauhea hinku nähdä tästä tehty leffa uudelleen.
Olisin vain enemmän kaivannut kuvailua naisten vaatteista!

Tänään olin yhden ystäväni syntymäpäivillä ja voi, se suloinen kissa, joka heillä on :3 Olisin voinut silittää sitä koko illan! Tahtoisin itsekkin oman kissan. Ainut asia, mikä jäi tästä päivästä harmittamaan oli se, että kun puheena olivat "Kuka shippaa ketäkin ja kenen pojan kanssa.." Ja kun en edes puoliakaan näistä pojista tiennyt, niin tuntui hiukan yksinäiseltä välillä. Mutta sainpahan inspiraatiota tarinan yksityiskohtiin niistä keskusteluista! (Kunnon kirjailija hyödynnän kaiken jonka kuulen :D)

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Kevätiloa

" Jos tulevana suvena sä olisit mun morsian.."
- Lauri Tähkä



Ja en kyllä tasan ala syömään enään muruakaan mitään makeaa tällä viikolla.. Söin tänään niin paljon kaikkea hyvää, kiitos naapurissa järjestettävien vappujuhlien :D
Koska ihan oikeasti napostelin varmaankin yli kuusi tuntia... (eenhän minä ole yhtään ruokapainotteinen ihminen en)
Ystävien kanssa on siltikin niin ihana olla ♡ Ja kertasinpahan myös ne muutamat ruotsin kokeeseen tulevat jutut naapurini avustuksella! Ja trampalla lojuminen auringonpaisteessa - ehkä tänne Suomeenkin on vihdoin tulossa kesä :D




Valkovuokot kukkivat ja pensaat ovat alkaneet availla silmujaan, on hiukan koko ajan sellainen olo, että ihan kohta alkaa vapaus. Ja eihän siihen olekkaan kuin viisi viikkoa, kesälomaan nimittäin! Apua. Kohta loppuu koulu, jes. Pääsen mökille ja ah, tänäänkin oli niin ihanan lämmin :3

Tämä viikonloppu oli itseasiassa varsin onnistunut, luin Taru sormusten herrasta-kirjaa, Jane Austenilta Ylpeys ja Ennakkoluuloa. Kumpikaan niistä on ylittänyt odotukseni täysin! Ainut mikä jäi häiritsemään oli, että en vain millään tahtonut saada itse kirjoitettua sanakaan kunnollista tekstiä.. Kirjoitin lauantaina kauhean kasan tekstiä ja tyytyväinen olin ehkä kahteen yksityiskohtaan. Alan olla liiian kriittinen omia tuotoksiani kohtaan. Runoja en saanut kirjoitettua yhtään ja ajatukset vain jäivät hatariksi mielikuviksi.
Piirtäminen sentää onnistui jotenkin!


Tunnistaakos kukaan henkilöä? :3


Mutta välillä se vain ei luonnistu, ehkä se taas ensi viikolla :) Ystävältäni sain lainaan yhden kirjan ja joo, kyllä tämä loppukevään koulukoevyöry ohi menee. Teatterikerhon ensi-iltakin häämöttää tässä kuussa :3 Jee! Pääsen vetämään opettajan roolia, ihanaa!

Jos et ole vielä lukemiskyselyyni vastannut niin siihen pääset tästä.