sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Christmas calendar X - another poem




I know I'm trying
to do my best, to be enough
darling, I beg you

I have to start
realizing
that doesn't mean

can do
anything

because there will be days
weeks, months like this
when I'll just lay on my bed
feeling nothing
but absence

and not even writing
will make me feel better
less weak, less poor

'cause
sometimes I'm empty
sometimes I'm full
yet I'm learning
to know

- it's okay to step back


lauantai 9. joulukuuta 2017

Christmas calendar IX



Keeping your heart warm during the winter - that's the goal.

***
in those places
where I used to imagine your hands
 softly touching me
there's now pain
invisible stinging
under my skin
when I look at you

all my castles in the air
daydreams
memories which don't even exist
those unspoken ones
hidden from you

they collapse
into millions of pieces
over and over again

and all I can think
reel in my head
over and over again

is what we could have been

perjantai 8. joulukuuta 2017

Christmas calendar VIII



There is nothing better than a friend, unless it is a friend with chocolate.
- Linda Grayson

***
Ehkä tämän kappaleen myötä pääsen vielä virittäytymään joulutunnelmiin ❤

torstai 7. joulukuuta 2017

Christmas calendar VII




Olen iloinen, koska:

- ulkona sataa lunta
- söin äsken eilen tekemiäni mokkapaloja
- koska tiesin ainoana ryhmästä, että saksan helfen (auttaa) verbi vaatii datiivin tunnilla
- tänään on kuvataidekoulussa viimeinen kerta ennen ensi vuotta
- laskin matematiikan testissä kaiken muun paitsi yhden laskun oikein - siis miten voin vahingossa laskea, että 7x-8x on x eikä -x ?
- sain kuulla kehun koulussa tekemästäni maalauksesta
- ja kuulla, ettemme ole ainoita parhaan ystäväni kanssa ikäluokastani, jotka ovat katsoneet Murdochin murhamysteereitä! Löysin fanin singaporelaisesta tytöstä, joka jonkun kansainvälisen kilpailun myötä on tällä hetkellä luokallamme, ilostuin suunnattomasti ❤

Mikä saa teidät tänään iloisiksi?

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomi 100 - nuoren näkökulmaa 💙



100-vuotta itsenäisyyttä ihmiselle, joka on ollut siitä elossa vasta 15 vuotta, on hyvin hankala käsite. Eihän minulla ole omakohtaista tietoa, miltä tuntuu elää maassa, jossa vallitsee sotatila, jossa vapaus ei kuulu ihmisen perusoikeuksiin. Tiedän vain oman etuoikeutetun elämäni, jota yritän parhaani mukaan, jos en nyt niin tulevaisuudessa, kun päätösvalta omasta elämästäni on minulla, käyttää auttamaan ja korjaamaan epäkohtia myös niiden puolesta, joilla näitä etuoikeuksia ei ole.

Olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt Suomeen. Kiitollinen siitä, ettei minun ole tarvinnut maksaa perusopetuksesta, että laki sallii minun menevän tulevaisuudessa naimisiin naisen kanssa, että minulla on ollut rahaa ja aikaa tehdä asioita, jotka saavat minut onnelliseksi.

Onnea Suomelle ja meille kaikille suomalaisille, jotka niin pieni kansa maailman mittakaavassa olemme. Enkä tarkoita pelkästään vaaleatukkaisia sinisilmäisiä sisukkaita suomalaisia, tarkoitan kaikkia, myös niitä, jotka ovat kansalaisuutensa hakeneet, jotka uskontonsa tai ihonvärinsä myötä joutuvat kokemaan syrjintää tässä niin yhdenvertaisessa maassa.

Sillä ennen kuin voimme tänä iltana käpertyä sohvannurkkaan ja tarkastella Linnan juhlia ja kilistellä lasejamme menneitä muistellessamme, on meidän muistettava, että on tästä hetkestä kiinni onko meillä sadan vuoden päästä enää tämän veroista Suomea juhlittavana. Pidetään kiinni metsistämme ja arvokkaasta luonnostamme, tasa-arvosta ja vapaudesta. Pidetään kiinni demokratiasta ja tasokkaasta oppimisesta, koska ainakin omasta mielestäni tieto on yksi avain kehitykseen ja onneen.

Tämä juhla on meidän kaikkien, sillä vaikka eivät kaikkien isovanhemmat tai isoisovanhemmat olekaan olleet sodassa käymässä taistelua itsenäisyydestämme, niin me kaikki olemme luomassa seuraavaa taipaletta Suomen historiassa.


Ja jos me tahdomme arvomme säilyttää, on meidän avattava silmämme. Sillä ennen kaikkea tämä ei ole juhla Suomen valtiota varten, tämä on ihmisten - suomalaisten juhla ja sellaisena hyvä.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Christmas calendar V


"If writer falls in love with you, you can never die."

                      -   one day I will write my own book and it'll be a good one


Toivon todella, että tästä päivästä tulee teille kaikille hyvä ❤

maanantai 4. joulukuuta 2017

Christmas calendar IV


"When it's dark, look for the stars."

Yksi asia, jota inhoan talvessa on pimeys. Se vaikuttaa mielentilaani, se ei tunnu ikinä loppuvan tai alkavan, koska arkiaamuina kävelen kouluun pimeässä ja jo neljän aikaan se tulee takaisin. Kaiken valoisan ajan vietän sisällä.

Siksi nyt viimeisinä keväinä on huomannut suurta riemua, kun valoa alkaa riittämään enemmän, vaikka en mikään yökukkuja olekaan.

Nyt vain jaksan tämän pimeän jakson yli, yritän löytää hämärästä hyviä puolia ja tulla sen ystäväksi. Kynttilät ja jouluvalot näyttävät ilalla kauniilta ja on mukava nähdä auringon laskevan kotimatkalla.

Onko teillä oireita kaamosmasennuksesta?

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Christmas calendar III


"There is one thing I have realized:
if you have a good book and tea, only thing you're missing is a friend to share all of it with you."

Ensi vuodeksi voisi teejoulukalenterin hankkia, tänä vuonna omastani löytyy kyllä ihan vielä suklaata. Onkos teillä joulukalentereita?

lauantai 2. joulukuuta 2017

Christmas calendar II



"i long
for you
but you long
for someone else
i deny the one
who wants me
cause i want someone else

- the human condition"
- the sun and her flowers by rupi kaur

***

Kiitokset ihanalle luokkalaiselleni, joka antoi minun lainata kirjaansa, jotta pääsen Rupi Kaurin uusimman teoksen lukemaan. Olen lähes tulkoon puolet jo lukenut eilisillan aikana ja tämä tuntuu olevan vielä parempi kuin esikoisteos Milk and honey ❤

Lukekaa ihmiset kullat runoutta, se on luokiteltu niin hankalaksi, mutta oikeastaan se on helpompaa kuin romaanit. Jättää enemmän tilaa mielikuvitukselle ja omalle tulkinnalle.

ps. en muistanut rakastaneeni lunta näin paljon, se vain saa kaiken näyttämään niin paljon valoisammalta




perjantai 1. joulukuuta 2017

Christmas calendar I




"Follow you heart, listen to it, 'cause the greatest ideas and the most memorable things will come true then."

And you don't always have to sit down and start asking questions from yourself. Sometimes the best you can do is just grab a paper and write. Or give a hug to somebody, go to sleep early or sing in the middle of nowhere out loud.

They may not become the memories you'll remember forever, but they will make you happy.

torstai 30. marraskuuta 2017

Mitä marraskuu jätti jälkeensä

- koulun musikaalin, joka oli aivan mahtava kokemus. Sain pukea päälleni kultaisen kimaltavan mekon ja astua lavalta istumaan ostoskärryihin, kun olin mallina. Pääsin esittämään tanssivani jotakin balettia muistuttavaa ja kuulla kysymyksen, kuinka kauan olen harrastunut tanssia. Enhän minä edes tuntiakaan! Fake it until you make it.
Ja ehdottomasti lempikohtaukseni oli takauma, jossa esitin yöpukuista tyttöä, joka saa kuulla kavereiltaan vahingossa, että hänen vanhempansa eroavat.

- lyhyeksi jääneen lukumaratonin, jossa luin 319 sivua eli vain yhden kirjan, Will Grayson, Will Grayson, mutta olin myös kaverini pienimuotoisilla syntymäpäivillä samana päivänä

- monta luettua ja selailtua runokirjaa, joista Arja Tiaisen Lapsilta Kielletty! oli paras, luin sen kokonaan yhdessä iltapäivässä

"Luen, kirjoitan, kävelen.
Ruvetkaa nuoret kirjailijoiksi.
Lystiä piisaa.
Vuosiin enää nukkunut."

- aivan ihania ystävän järkkärillä otettuja kuvia, joista saatte paremman kuvan joulukalenterissani

- ystäväni kanssa leivottuja pipareita ja pitsan syöntiä

- jouluvaloihin ihastumisen, täytyy ehkä omaan huoneeseen hankkia vielä joku vuosi
- joululahjoja, yhden sain valmiiksi ja pari on vielä kesken





- koulun kuviskurssin, vaikkeivat koulun välineet olleetkaan niin hyviä, niin onnistuin kyllä usemman kerran ❤
- kuvataidekoulun syksyn maalauksen valmiiksi saamisen.  Nyt siirryin kahteen uuteen, joista toisesta kuva ylhäällä, pilasin gessolla farkkuni ja unohdin ainakin kolme kertaa kuulokkeeni maalaustakin taskuun, mutta kävin myös feministisiä keskusteluja

- koulustressin, vaikka sain kyllä biologian kokeesta kuitenkin 10- samoin uskonnon ryhmätyöstä, matikasta ja ruotsista 9 ½

- tulin marraskuun aikana kaapista ulos muutamalle ihmisille ja niistä jäi todella hyvä mieli



- olin yksin ja sekaisin joinain iltoina, itkin paljon
- ja seuraavana päivänä nauroin katketakseni

- niin ja käteen jäi myös kunnialla selviytyminen liikunnan kuntotesteistä ilman, että itkin, tein jopa vapaaehtoiset punnerrukset ihan vain katsoakseni montako jaksoin. Toissa vuonna luku oli viisi, eilen 21

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

where did all the time go

Mihin kaikki aika katoaa? Valuu hukkaan, tikittää hiljalleen eteenpäin minun hukkuessa sen massaan. Voisinpa pysäyttää sen edes hetkeksi.

Pysähtyä ja kertoa itselleni, että nyt loppuu tuo median selaaminen, pois turhat kuvat ja videot. Poistat ne sovellukset. Tahdon sanoa, että lopettaisit kiltti stressaamisen, lihansyönnin, muiden mielipiteistä välittämisen, kertoisit että välität ja rakastat enemmän. Tekisit ne asiat, jotka saavat sinut onnelliseksi.



Vastahan sinä lähdit ja palasit ulkomailta. Vastahan minä tulin yläasteella, eikä siitäkään ole kauaa aikaa, kun istuin omassa huoneessani ja ensimmäistä kertaa kirjoitin olevani lesbo. Mihin tämäkin vuosi oikein katosi?

Ehdottaisin itselleni, mitä jos tekisinkin kalenterin, minuuttiaikataulun, rikkoisin säännöt ja normit, kirjottaisin asiat halki enkä ahdistuisi, itkisi niin helposti. Että hengitys kulkisi iltaisin, vaikka olo olisi huono.
Mutta ahdistuisin vain aikatauluista ja sääntöjä tarvitsen, koska kaikki uusi pelottaa ensi alkuun.

Ja kulta, ei nukkumaanmenossa ole mitään vaarallista, ne möröt ovat päässäni eivätkä sängyn alla.

Laske se puhelin alas kädestäsi, kyllä sinun tulee pystyä keskittymään muuhunkin kuin kelmeään valoon ja lohdullisiin viesteihin. Et nyt itkisi taas. Tiedän, että jaksat, nyt vain tekee mieli hakata päätä seinään. Et pysty nukahtamaan, et ajattelemaan, väsyttää liikaa ja ajatus huomisesta tuntuu pahalta. Kasvolihakset vääristyneet, vatsa kipeä ja kyyneleet tykyttävät silmissä.

Rentoudu, huomenna tuntuu paremmalta kun tänään itket pois väsymyksen, kuonat pahoista sanoista, sanattomat riidat ja ristiriitaiset tulkinnat.

Niin minä kertoisin itselleni, jos pystyisin pysäyttämään ajan, selittäisin rauhassa alusta loppuun ja käsittelisin kaiken. Koska nyt tuo aika  on jostain muusta pois ja minulta alkavat keinot loppua hallita stressiä.




Ei aivan kohta voi olla joulukuu, enhän minä ole voinut olla kohta puoli vuotata viittätoista. Vastahan oli viime kesä ja joulu ja helppoa.

perjantai 17. marraskuuta 2017

If you come with me promise I will take care of you

"Joka päivä lähetän paperiveneitä purjehtimaan alas jokea.
     Kirjoitan niihin nimeni suurin mustin kirjaimin, ja myös kotikyläni nimen.
     Toivon, että joku jossain vieraassa maassa löytää ne ja saa tietää kuka minä olen."

Kerroinko sinulle, että näytät kauniilta tänään? Se uusi paitasi sopii sinulle hyvin, mokkakenkäsi ovat ihanat ja vasta tänään huomasin, kuinka kauniit silmäsi ovatkaan.
Olen ylpeä, että olet kohta selviytynyt taas yhden vuoden lisää.
Muistutinko sinulle, että kaikki kääntyy vielä paremmin päin? Jos en, niin anteeksi. Näitä sanoja kuulen harvoin itsekin muiden suusta.

Luulin, että minulla olisi suuri tarve kirjoittaa, olla rauhassa yksin meluisan ja kiireisen viikon jälkeen, mutta tajusinkin vain kaivanneeni sitä kepeää onnellisuutta, joka leviää sisälle, kun julkaisee uuden instagramkuvan ja joku muistaa kommentoida siihen. En ole ottanut itsestäni niin moneen viikkoon yhtäkään kuvaa, viimeisin onnistunut selfie taisi olla kesältä.



Kaipasinkin vain iltapäivää täyttää pää kaikella vähemmän turhalla, syödä jotakin hyvää ja kuunnella tuttuja kappaleita.

Etsikää minulle tyttöystävä, tarvitsen jonkun, jonka viereen käpertyä villasukat jalassa. Painaa suukon otsalle, kertoa kuinka toinen on ihana ja osoittaa runoni jollekulle - muusalle. Koska tällä hetkellä hänen kasvonsa ovat hämärässä, olemuksesta tekstiä kirjoittaessa todentuntuiset ovat vain hellät kädet vyötäröllä eivätkä nekään ole todellisia.

"Lastaan pienet veneet täyteen shiuli-kukkia meidän puutarhastamme, ja toivon että nämä aamunkoiton tähdet pääsevät turvallisesti maihin yöllä.
     Lähetän veneet liikkeelle ja katson taivaalle ja näen miten pienten valkeat purjeet siellä nousevat.
     Kuka leikkitoverini taivaalla lähettää niitä sieltä kilpailemaan minun veneitteni kanssa!
    Kun ilta tulee, painan pääni käsivarsiini ja uneksin, että veneeni yhä jatkavat matkaa keskiyön tähtien alla.
   Unen keijut purjehtivat niissä, ja lastina on heidän korejaan, täynnä haaveita."

- s. 30 runo Paperiveneet, Rabindranath Tagoren kokoelmasta Kuukeinu, suomentanut Hannele Pohjanmies, 2010.

maanantai 13. marraskuuta 2017

taiteeni on elämäntapani

On sellaisia päiviä, kun lavalla tuntee olevansa oma itsensä.

Viisisataa silmäparia katsoo ja vatsan pohjaan muutamaksi sekunniksi ilmestynyt jännitys laantuu. Kuulen oman ääneni mikrofonista, joka tuntuu kummalliselta.
Samalla on hassua kuinka luontevasti todella kiipeän istumaan ostoskärryihin, pistän saparot ja yöuvun päälle toiseen kohtaukseen tai esitän tanssivani, koska enhän minä oikeasti osaa, vaikka roolihahmoni pitäisi.

Teatterissa on taikaa (ja mikä parasta, skippaan ruotsin tunteja koulun musikaalin takia, shh..) - esiintyminen taidetta, jota huomaan kaivanneeni. Vaikka harjoituksissa keskittyminen tai ajatusten kulku välillä horjuu niin rakastan sitä kuinka ensi-illassa tarina puhkeaa kukkaansa.

Tein myös toisen tärkeän havainnon, enää en pysty pakottamaan itseäni tekemään koulun kuviksessa töitä, joihin en löydä kunnolla inspiraatiota. Ala-asteella vielä pystyin ja ne tuntuivat onnistuvan, mutta nyt on toiset ajatukset mielessä. Mitä järkeä tehdä lähes tulkoon samalla sommitelmalla oma versio, jostain kuuluisasta maalauksesta, jos itse pystyisin luomaan jotakin todella omaani?



Impressionistinen maalaus, tosiaan.

Katsoin itseäni tänään peilistä, kun hiukseni olivat nutturalla ja naamassa paljetteja kiinni poskipäillä. Hei, mä näytän kivalta tässä kultaisessa kimallemekossa ja mustissa lainakorkkareissa, jotka ei ihan pysy jalassa, ajattelin. En aivan itseltäni, mutta kimaltavalta sellaiselta.

Kuulin myös tänään, että on ihanaa kuinka minussa on kaksi niin eri puolta. Se pikkutyttö yökyläkohtauksessa nalle kainalossa ja korkokengillä kävelevä malli, "Olen tämä hetki ja ehkä jo seuraava", repliikkeineen. Enhän se kuitenkaan minä ole siinä lavalla seisomassa, he ovat toisia henkilöitä, minä vain puhun heidän suullaan.

Aloittakaa ihmiset teatterin tekeminen. Riemu yleisön taputtaessa, kun pääset kumartamaan esityksen jälkeen on kaiken sen työn arvoista.

perjantai 10. marraskuuta 2017

yes, my painting is gay - so am I

Pakokeinot stressistä ja elämästä vaihtelevat. Joskus sitä kirjoittaa kolme runoa ja puolikkaan novellin alun kolmessa tunnissa, joskus sitä eksyy ihan vain huvikseen kirjastoon puoleksi tunniksi ja kävelee nenä kiinni runokirjassa kotiin. Tai sitten sitä käyttää lähes 30 tunti yhden ainoan taulun maalaamiseen.

Sain muistutuksen, ettei itseään tarvitse pakottaa yhteen muottiin, että keinoja on monta, joilla hallita tätä kaikkea ympäröivää. Ettei kaikkea pidäkään hallita ja että välillä vain on taukoja kirjoittamisessa juuri silloin, kun haaveilee, että sitä joskus saisi vielä kirjankin julkaistuksi.

Mutta eihän se haittaa - sain kuvataidekoulun maalaukseni valmiiksi. Ja siinä samalla tajusin jotakin hyvin hyvin tärkeää: olen kyllästynyt olemaan hiljaa.

Kyllästynyt kuulemaan huonoa läppää homoista, käyttämään seksuaalista suuntausta kuin adjektiivia huonolle tai tyhmälle, olen kyllästynyt olemaan piilossa itseltäni ja muulta maailmalta. Seuraavalla kerralla avaan suuni, koska en vain voi enää kätkeä maahan laskettua katsettani ja hymyni häviämistä.

Ja vaikka ensimmäiset ajatukseni omasta lesboudestani ovat jo yli kahden vuoden takaa niin vasta nyt tunnen olevani valmis. Tai en valmis, mutta avoin sille, että uskallan alkaa toteuttaa itseäni.






Maalasin kaksi naista suutelemassa toisiaan. Maalasin unelmani, lempilaulajani Zolitan, jolla on tyttöystävä. Kuvataideopettajani kysyi, että aionko jatkaa tämän aiheen parissa - minulta meni vähän aikaa tajuta, mitä hän tarkoittaa: "Niin koska tätä ei näe paljoa, eikä varsinkaan täällä kuvataidekoulussa."

Jatkan, koska tämä on minulle normaalia. Piirre, josta ammentaa luovuttaa ja ongelmakohtia vaikka loputtomiin. Seuraavaksi olisi suunnitteilla jotain koossaan suurta, välipaletiltaan punertavaa ja vaikuttavaa.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

I'm not alone, I just don't fit in

Olen onnellisimmillani, kun aurinko paistaa ja jalassa ovat uudet kengät, jotka kertovat oikean suunnan.

Eteenpäin. Kulta, se on aina eteenpäin.


Kun istun teatterikerhon näyttämöllä, valonheitin osuu kasvoihini. Ryhti on suora ja katse tyhjä. Huulet liikkuvat. Vain ohut harso välissä elämän ja kuoleman.. eikä repliikki ole edes omani, mutta se saa hymyilemään. Olo on hyvä siinä tuolilla istuessa tyhjällä näyttämöllä. Sinne minä kuulun.

Koulun musikaali edistyy. Yksi rooleistani annettiin toiselle, muttei se haitannut. Yksi repliikku sinne tänne ja muutenkaan - en edes pitänyt siitä biologian opettajan roolista. En osaa tanssia, enkä laulaa, mutta siinä on jotakin kutkuttavaa, kun kuuntelee ja katsoo niitä, jotka osaavat.

Ja osaanhan minä vähän näytellä. Ainakin osaan repliikkini ulkoa.

Koulun maalaukseni edistyy, olisin tahtonut maalata sitä ruotsin tunnillakin, kun se sattuu keskiviikkoisin olemaan kuvisluokassa. Opettaja kysyi viimeksi, että joko se on valmis.
Ehei, ei todellakaan. Vielä puuttuvat orava naisen olalle ja toinen puolisko hahmosta, ajattelin maalata hänet ikään kuin puoliksi puuksi. Jotain kaarnaa ja sammalta.



Yksi kavereistani lojui koulun käytävällä, kun näytin hänelle kuvan työstäni. Kehui, että se on paras tähän astisistani. Se sai hymyilemään, hän näytti sen myös ohikulkeneelle entiselle uskonnon opettajalleni, joka sanoi, että tuollaisen hän tahtoisi seinälleen.

Mutta vaikka silti kaikkea positiivista ja ihanaa tapahtuu niin perusfiilis on sama kuin aamuisin. Onko aivan pakko nousta sängystä ylös? Kun siellä on niin pehmeää ja lämmintä, ulkona kylmä ja pimeää.

Ehkä se johtuu pimeydestä tai piilossa tällä hetkellä pysyttelevästä stressistä, mutta sisällä on tyhjä olo.

Kuin olisin paperinukke, jota riepotellaan tuulen tuiverruksessa. Vaihdetaan värikkäitä vaatteita, rooleja ja paikkoja, vähän väliä. Ja kohta taas hylätään pöytälaatikkoon viikoksi.

Pitää raahata se peitto kouluun mukaan. Luokkalaiseni ovat miltein sen tehneet, kaulahuivit ja pehmeät viltit ajavat saman asian.



maanantai 23. lokakuuta 2017

Superlukumaraton: 22.10

Pidin eilen lukumaratonin, kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa. Tauoilla ja leväten ja ehkä se kannatti, koska sivuja tuli huomaamatta jopa 373. Vain alle puolet ennätyksestäni, joka on 789 sivua.



Kaiken kaikkiaan tämä maraton oli hyvä, koska se kruunasi hienosti syyslomani.

Aloitin sunnuntaina ennen puolta päivää, ehkä joskus puoli kahdeltatoista, koska tiesin, että maanantaina olisi turha yrittää enää yrittää lukea koulun takia.

Tunteja aktiiviseen lukemiseen taisin vuorokaudestani käyttää ehkä kahdeksan ja muun käytin nukkumiseen, ruokakauppaan, ruuan tekoon ja syöntiin. Sain syyn syödä tummaa suklaata mukavat vaatteet päällä sängyssä ja valvoa vähän kauemmin kuin tavallista. Punaiset pehmeät villasukat, vähän karkkia ja luonnon valo vielä aamulla.

Ja tietenkin sain syy lukea. Ah, voih. Molemmat kirjoista, jotka luin - tai no, luin loppuun, kun maraton ideasta sain motivaatiota. Yllättävän, kyllä mä nyt vielä vikat 70 sivua saan luettua, loppukirin jälkeen suljin silmäni hyvillä mielen yhdeltätoista.

Luin Oscar Wilden kirjasta Dorian Grayn muotokuva viimeiset 163 sivua.

Täytyy sanoa, että nämä viimeiset sivut olivat jopa alkupuoliskoa parempi. Kirjan varsinainen juonkuvio alkoi nimittäin tihentymään ja vaikka lempihahmoni kylmäverisesti murhattiinkin niin tämä kirja yllätti positiivisesti.
Sen kun istuin alas teemukin kanssa ja yhtäkkiä liitelin Lontoon seurapiireissä, kerhoilla tai istuin nuhjuisessa autiossa katsomassa kuinka ihastuttava tyttö, elämäni rakkaus, näyttelee milloin Juliaa milloin Cordeliaa.

Lumoavaa, koukuttavaa tekstiä, vaikka yhdessä vaiheessa kyllä tuli sellainen olo, että tämä oli hiukan korkealentoista.

Toinen kirja, jonka luin loppuun oli Maaria Päivisen Silja ja Mai, josta luin puolestani viimeiset 209 sivua.

"Aiotko sä mennä sinne leikkaukseen, jatkoi loimuava Mai ja Silja rakasti yli kaiken. Main suu, huolen häivähdys huultenraossa; Silja oli myyty. Mutta silti tuon kumahtelevan neitsyenkaltaisen epävarmuuden piti ruinata: miten leikkaus kuuluu tähän mitenkään, olet tappanut kissani ja haluat että. Haluat että. Haluat, et."
- s. 17

Luin tämän kirjan -jälleen kerran- naisparituksensa takia, mutta ihastuinkin kirjailijan kirjoitustyyliin. Lauseet olivat pitkiä, loputtomia, sanoilla leikittiin ja niitä ohjailtiin. Luotiin mielikuvilla ja yksityiskohdilla tarinaa, jonka juonesta nyt kyllä jälkeenpäin en ole ihan täysin varma, mutta nautin tästä kirjasta lukukokemuksena.

Se jopa sai nauramaan ja en pystynyt viimeisiä viittä kymmentä sivua jättämään seuraavaan aamuun vaan luin kaiken putkeen. Tämä oli sellainen kirja, jota olisi tehnyt mieli lukea ääneen, etsiä oikeat äänenpainot ja kertoa tarinaa näytellen. Tämä oli hyvä kirja, parempi kuin monet muut, joita olen lukenut.

Ja mitä naisparitukseen tulee, jonka vuoksi tämän löysin ja lainasin kirjastosta - en pettynyt. En pettynyt, vaikka hahmot olivatkin suurimmaksi osin miehien kanssa. Koska kaiken sen kaunokirjallisen ilmaisun ja taiteellisuuden alla, tästä pilkotti seasta jotakin hyvin realistista.

"Hän tuijotti eteiseen ripustetusta koristeellisesta puupeilistä kolattuja kasvojaan, totesi: olen talvikaupunki. Hän asettui makaamaan sohvalle; katseli menneisyyttään kynttilänvalossa albumeista, joita peitti pöly; Gobin autiomaa rämisi kasvoihin, Siljan juna halkoi tätä keltaista; maa kuprusi halkeilevan hiekan painosta eikä kukaan pelastanut; Silja rakasteli mintunvihreän hotellin katon alla bostonilaispojan kanssa, hän omisti kodin, hän omisti jonkun jolle sanoa: tulet mieleeni tästä unesta, jota valvon."
- s. 49

lauantai 21. lokakuuta 2017

Alex Vause - u are my secret girlfriend

You know, funny thing about stars. The longer you look at the nightsky the more you can find them.



Syyslomani kului kotona peiton alla. Ei huvittanut tehdä mitään järkevää, valvoin myöhään liian monena päivänä. Yhtenä iltana puhuin pitkään ystävän kanssa, se oli aivan ihanaa, mutta muuten - well, sanotaan, että tänä viikkona olen katsonut 2 kautta ja 5 jaksoa Orange is the new black-sarjaa, kiitos Netflixin.
Aloitin tätä joskus aikaisemmin katsomaan, mutta syystä tai toisesta en ikinä päässyt kakkoskautta pidemmälle, nyt olen jo kolmannella. Voi älkää sanoko, että lupasin joskus etten enää tänä vuonna koukuttuisi mihinkään sarjaan, mutta jo Laura Preponin äänen kuuleminen saa perhosia vatsaan.
Torstai tuntui tiistailta ja perjantai vasta torstailta. Ajantaju katosi ja jostain syystä kaipasin mökin takkatulta.




Sosiaalisesta mediasta kumpusi lomakuvia etelän lämmöstä, mutta ensimmäistä kertaa tällä viikolla tunsin itseni puhtaan onnelliseksi, kun lämpötila lähenteli nollaa ja kello oli yhdeksän illalla.
Ja siihen se olo sitten loppuikin. Jotenkin ahdistaa olla tekemättä mitään, koska tiedän olevani pettynyt itseeni jälkeen päin, muttei myöskään huvittaisi tehdä mitään hyödyllistä.

Aloitin vaatekaapin ja huoneen siivouksen, molemmat jäivät puolitiehen. Yritin lähteä ostamaan uutta neuletta syksyä varten, mutta vaatekaupan täyteen ahdatut hyllyt alkoivat ahdistamaan. Kaikki tuntui muoviselta käteen tai sitten tuli sellainen olo, että todellako muka tällaisen tarvitsisin.
Yksi asia, joka saa kyllä hymyilemään ystävien (ja heidän koirien), musiikin, OITNB:n ja teen lisäksi, on kirjoittaminen.

Aloitin kokoamaan vanhoista kirjoituksistani säeromaania ja vaikka en juonellisesti ole kuin vasta puolessa välissä niin minulla on varmempi olo tästä kuin mistään muusta aloittamastani kirjoitusprojektista. Jos tästä ei nyt oikeaa kirjaa tuli - hui kauhea, se on liian pelottava ajatus -, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos pystyn pitelemään vuoden loppuun mennessä editointia vaativaa ehjää raakaversiota.

Se olisi enemmän kuin mitä olen koskaan saanut aikaiseksi.



if you are feeling down, buy a couple of new shoes. Or write, go for a walk, listen to your favourite song. And it's okay if you just want to lay down and fill your mind with plot twists of tv-series.