lauantai 21. lokakuuta 2017

Alex Vause - u are my secret girlfriend

You know, funny thing about stars. The longer you look at the nightsky the more you can find them.



Syyslomani kului kotona peiton alla. Ei huvittanut tehdä mitään järkevää, valvoin myöhään liian monena päivänä. Yhtenä iltana puhuin pitkään ystävän kanssa, se oli aivan ihanaa, mutta muuten - well, sanotaan, että tänä viikkona olen katsonut 2 kautta ja 5 jaksoa Orange is the new black-sarjaa, kiitos Netflixin.
Aloitin tätä joskus aikaisemmin katsomaan, mutta syystä tai toisesta en ikinä päässyt kakkoskautta pidemmälle, nyt olen jo kolmannella. Voi älkää sanoko, että lupasin joskus etten enää tänä vuonna koukuttuisi mihinkään sarjaan, mutta jo Laura Preponin äänen kuuleminen saa perhosia vatsaan.
Torstai tuntui tiistailta ja perjantai vasta torstailta. Ajantaju katosi ja jostain syystä kaipasin mökin takkatulta.




Sosiaalisesta mediasta kumpusi lomakuvia etelän lämmöstä, mutta ensimmäistä kertaa tällä viikolla tunsin itseni puhtaan onnelliseksi, kun lämpötila lähenteli nollaa ja kello oli yhdeksän illalla.
Ja siihen se olo sitten loppuikin. Jotenkin ahdistaa olla tekemättä mitään, koska tiedän olevani pettynyt itseeni jälkeen päin, muttei myöskään huvittaisi tehdä mitään hyödyllistä.

Aloitin vaatekaapin ja huoneen siivouksen, molemmat jäivät puolitiehen. Yritin lähteä ostamaan uutta neuletta syksyä varten, mutta vaatekaupan täyteen ahdatut hyllyt alkoivat ahdistamaan. Kaikki tuntui muoviselta käteen tai sitten tuli sellainen olo, että todellako muka tällaisen tarvitsisin.
Yksi asia, joka saa kyllä hymyilemään ystävien (ja heidän koirien), musiikin, OITNB:n ja teen lisäksi, on kirjoittaminen.

Aloitin kokoamaan vanhoista kirjoituksistani säeromaania ja vaikka en juonellisesti ole kuin vasta puolessa välissä niin minulla on varmempi olo tästä kuin mistään muusta aloittamastani kirjoitusprojektista. Jos tästä ei nyt oikeaa kirjaa tuli - hui kauhea, se on liian pelottava ajatus -, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos pystyn pitelemään vuoden loppuun mennessä editointia vaativaa ehjää raakaversiota.

Se olisi enemmän kuin mitä olen koskaan saanut aikaiseksi.



if you are feeling down, buy a couple of new shoes. Or write, go for a walk, listen to your favourite song. And it's okay if you just want to lay down and fill your mind with plot twists of tv-series.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Tämä viikko...

... oli tuoreita sämpylöitä auringonkukan siemenillä ja myskikurpitsa-linssi-sosekeittoa




... viimeiset jaksot How I met your mother-sarjasta sängyn nurkkaan käpertyneenä

... pikkusiskon syntymäpäivät ja lisää leivontaa (uunijäätelöä, omenapuolukkamarenkitorttu)

... keskeneräisiä akvarellimaalauksia, toisessa naisia, toisessa syksyn henki




... punaiset villasukat ja yhtenä päivänä kesäkengät koulussa, koska kumisaappaissa on inhottava olla koko päivää koulussa

... märkiä keltaisia sateenvarjoja, hymy yhteiskuntaopin tunnilla, kun kirjassa mainitaan sateenkaariperheet - kiitos tänä vuonna painettu oppikirja, sateisia harmaita päiviä, koululehden toimituskokous, muutamia aloitettuja projekteja ja parhaan ystävän halauksia




ja ennen kaikkea yksi hiukan hassu ihminen, minä

Entäs teidän viikkonne? ❤

lauantai 14. lokakuuta 2017

I miss the way we used to talk

Yhtenä aamuna koivunlehdet näyttivät keltaisemmilta kuin koskaan, ne loistivat vasten puhtaan valkoisia runkoja. Kädet olin tunkenut takin taskuihin, kaikki oli raikasta ja kirkkaampaa kuin moneen päivään. Aurinkokin pilkisti pilviverhon takaa ja sai huurteiset ruohonkorret kimmeltämään. Lupasin itselleni silloin, että tästä tulee hyvä päivä.





Mutta mielialani mukana kulki myös sääkin. Aamulla se oli mitä parhain ja illan tullen saapui väsymys ja hetkittäinen nakertava tyhjyys. Vettä satoi, kengät kastuivat, ajatukset takkuuntuivat liiaksi.

Jos sitä pystyisikin palaamaan takaisin tiettyihin hetkiin, elämään ne uudestaan ja tekemään niistä kaiken sen arvoista. Mutta ne hetket, joista parhaimmat muistot saamme, ehkä niitä ei ole etukäteen suunniteltu.

Kuvataidekoulusta illalla pois tullessa satoi vettä kaatamalla. Ja ne samaiset koivut näyttivät nyt roikottavan oksiaan alakuloisina pimeässä.

Seisoin bussipysäkillä odottamassa. Kellertävän katulampun valossa huojuivat puun oksat, tienpinta kiilsi sateesta. Silloin tällöin osui sen valoon lehti, joka kieppui maata kohti kuin lentoon pyrähtänyt pikkulintu, jonka matka loppui liian lyhyeen.

Mutta loputtomalta tuntuvasta sateesta huolimatta, sekin päivä loppui aikanaan.


Ja nyt on minun kohdallani syysloma alkanut ❤   Pääsen kunnolla muutaman kirjan kimppuun, nukkumaan vähän pidempään aamuisin ja olemaan hetken verran poissa koulusta.
Stressitason lasku tulee tekemään hyvää, onneksi ensimmäinen jakso loppui ja tämä toinen on lukuaineiltaan helpompi. Ja maanantaisin on kaksoistunti valinnaista kuvista!

lauantai 7. lokakuuta 2017

rupi kaur - milk and honey

the thing about writing is
i can't tell if it's healing
or destroying me
- s. 148

Odotin kuukausia, että saisin tämän kirjan käsiini kirjastosta. Ja nyt minun tekisi mieli ostaa se itselleni ihan vain siksi, että jokainen kerta, kun olen sen avannut, tuntuu kuin olisin avannut täysin uuden kirjan. Jokainen runo, jonka olen lukenut on kertonut hiukan toisenlaisen tarinan.
Aloitin kirjan lukemisen matkalla kuvataidekouluun, se on ollut mukanani siellä, missä voin päästää luovuuteni valloilleen ja piiloutua hetkeksi värien loistoon maalaustelineen taakse.

i am a museum full of art
but you had your eyes shut
- s. 100

Kirja oli mukana tet-paikallani, sen avulla unohtui heti tietokoneen tuijotus ja en millään olisi halunnut laskea sitä käsistäni, vaikka olisikin muuta pitänyt tehdä.

Milk and honey on runokirja, joka kuljettaa tarinaansa eteenpäin. Se kertoo tarinansa ihmisistä, rakkaudesta, sydänsuruista ja elämästä  herkästi, viiltää terävästi puuttuen asioihin, joille olisi tehtävä jotakin ja ennen kaikkea tämä kirja on pinnaltaan puhdas ja syvemmältä moniulotteinen. Jokainen taatusti löytää sieltä edes yhden runon, joka koskettaa heitä.

people go
but how they left
always stays
- s. 126

Kirja kulki mukanani myös teatterikerholle, sieltä koululle, kotiin omalle sängylle ja rakkaaseen metsään. Luin runoja sadepisaroiden koristamilla sammalmättäillä, luin ääneen ja luin junassa kirjaa aloittaen lopusta päin. Luin sitä selaillen, toisaalta taas monia tunteja, luin sivuja unohtaakseni ja löytääkseni jotakin uutta. Ja niin minä löysinkin, löysin itseni monesta runosta.

Englannin kieli ei häirinnyt tällä kertaa paitsi sukupuoleen viittaavilla pronomineillaan. Kirjaa kuvittavat hiukan minimalistiset piirrokset olivat todella kauniita ja kenties voisin jopa sanoa, että Milk and honey valloitti paikkansa yhtenä lempikirjanani.

on days
like this
i need you to
run your fingers
through my hair
and speak softly
- you (s. 72)

Paras muisto, joka tähän kirjaan liittyy on nauraminen omalla matollani, ystävän pää polveani vasten, kun lausumme runoja ääneen vuorotellen. Kerro numero 11 ja 204 välillä niin minä kerron sinulle runon, jota et unohda.


lauantai 30. syyskuuta 2017

Leikin toimittajaa ja luin runokirjaa

Ensimmäinen TET-viikko takana. (Eikö muuten teistäkin näytä häiritsevältä, kun kaikki nuo kirjaimet kirjoitetaan isolla?) Minulle se on tarkoittanut tietokoneella istumista, hyvää kasvisruokaa ja aivan liikaa kättelyä jokaisen uuden ihmisen kohdalla. Mutta kaikki ovat olleet ystävällisiä, vaikkakin toistaneet tasan samoja kysymyksiä:
"Niin mikäs sun nimi olikaan, kuinka kauan olet täällä ja mikäs sun unelma-ammatti on?"

Kirjoitan kuulemman sujuvasti. Riemuvoittoni tällä viikolla oli, kun yksi minua ohjaavista aikuisista tuli sanomaan, että meinasi pudota tuoliltaan luettua tekstini. Pääsin siis yhteen lehteen, joskin jätetään sen nimi nyt mainitsematta niin, kukaan ei urki kuviani ja nimeä selville. Ihanaa siellä on ollut, koko viikko on mennyt kovin nopeasti. Väsyttää vain vähän vieläkin.

Ihan tajutonta kuinka maanantaina sanottiin, että etitäänpäs sulle työpiste ja tietokone niin voit alkaa kirjoittamaan juttuideoitasi ylös. 

Pääsinpä oikeasti leikkimään toimittajaa ja ehkä jonkun jutun vielä julki saankin - onhan tässä vielä ensi viikko aikaa.
Välillä olen kyllä istunut aika tyhjän panttina, kun ihmiset, joiden kanssa minun olisi pitänyt päästä puhumaan juoksentelivat kahvitunneilleen tai palavereihin.



Well, ainakin ehdin siinä sivussa vähän runoja lukea ja yhden omankin eilen kirjoittaa.

vaikka minun kasvoni
            valtaavat mielesi
ja minun tuoksuni
           on kiinni tyynyssäsi
on sinun ikäväsi
                kaukainen ajatus
                vain kivi kengässä

sillä nytkin, kätesi
ovat poissa
                                                                   luotani




Missä muuten olitte itse aikoinanne tetissä? Tai minne paikkaan haluaisitte päästä?

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Maailma, sinä olet epäreilu


Elämä on epäreilua. Sen kaikki voivat sanoa puhumatta suoraan itsestään tai omasta elämästään, tässä maailmassa on niin paljon tekemistä ja kuitenkin me emme tunne ehtivän tehdä tarpeeksi.

ehkä minä kuvittelin huulesi omilleni
vaikka eihän sillä ollut merkitystä

Luin tänään liudan juttuja sukupuolistereotypioista ja normeista. Siitä, miten lapsi oppii jo kolme vuotiaaksi mennessä tunnistamaan ja erottelemaan, että kuka on mies ja kuka nainen. Eikä siinä kyseisessä tekstissä puhuttu sanaakaan kolmannesta sukupuolesta.

ethän sinä ole minun
ei minulla ole oikeutta kuvitella tällaista
ei ainakaan nyt, kun tarvitsisit
lohduttavan olkapään

Selailin YleAreenaan (Murdochin murhamysteerit ovat alkaneet!) ja tulin dokumenttisarjan kohdalle, joka kertoo nuorista, jotka tulevat ulos kaapista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että vieläkö tällainen sarja on tarpeellinen. Miksemme vain voisi olla tasa-arvoisia?

kuuntelin sinua
sitä kuinka pidät jostakusta toisesta
joka puolestaan pitää toisesta
joka ehkä pitää vielä jostakusta toisesta
ja minä pidän sinusta

Suomi ei ole täysin tasa-arvoinen, ei yhdenvertainen. Yksikään valtio ei ole niin kauan kuin on toisia ihmisiä on toisia, joiden mielestä valta kuuluu vain heille. Niitä, joiden mielestä heillä on oikeus katsoa kuka ansaitsee elää ja missä asemassa.

voi voisinpa vain pitää sinut
tiukasti sylissäni
kertoa, että kaikki on hyvin nyt
minä olen tässä

Minun elämäni on välillä epäreilua, sinun elämäsi on välillä epäreilua, meidän kaikkien on. Mutta se, mikä ratkaisee on tapa, jolla puutumme siihen. Ongelmat pitäisi osata asettaa mittasuhteisiin. Sitä vain en itse aina osaa, pieni asia tuntuu paljon suuremmalta kuin seuraavana aamuna.

olen taas tässä
yksipuolisessa rakkaudessa
vaikka tokko tätä voi siksi kutsua
tiedän, vain että olet ihana

Se, mitä meidän tulisi tietää useammin - on, että vaikka muilla on huonommin, ei se tee asiastamme täysin vähäpätöistä. Et pysty pelastamaan kaikkia maailman ihmisiä, mutta jos voit pelastaa edes yhden - tee se. Ja kuten joskus joku on sanonut, ei se haittaa vaikka se olisitkin sinä.

pystyn vain kuuntelemaan
hiljaa
vaikenemaan
ja muistamaan
että maapallo jatkaa kiertoaan

lauantai 23. syyskuuta 2017

Hetken tyhjyys on ohitse

yksi kysymys
puolipiste, hetki ennen

puhelun lopettamista

nytkö vasta muistin
kaipaavani sinua

ja vasta nytkö tajusin
hetki pimeän jälkeen
rakastavani naurua

sinua 


Valkoisia koirankarvoja sukkahousuissa, koivunlehtiä vasten tummaa asfalttia. Kellertävä kuu taivaalla, kasvosi ajatuksissani. Pää soittaa samoja sanoja uudestaan kuin rikkinäinen gramofoni, enää ei tarvitse ajatella.

Näen hänet ehkä tänään, ehkä huomenna. Eikä ajalla ole merkitystä, kunhan on tieto siitä, että toisella on kaikki hyvin. Lupaus, että kaikki järjestyy.

En pystynyt kirjoittamaan novellia, en itkemään, en suoriutumaan täydellisesti kaikista kokeista. Sain kuulla, että tällainen stressaaminen tappaa vielä, vaikka samaisena päivänä oli tuntunut, että kaikkihan on hyvin.
Yksi välttelevä katse sen sai aikaan, pari viestiä, jotka tuntuivat riitelyltä. Ja samana iltana sitä valvoi vähän aikaa, säikähti itseään, kunnes muisti, että joku toinenkin vielä valvoo. Että ajatusten ylös kirjoittaminen auttaa.

Hengitys höyryää ilmassa, kirkkaan keltaiset lehdet muuttuvat hiljalleen rusehtaviksi ja kuu takaisin vain katulampuksi. Talon seinää pitkin kiemurtelee villiviini. Mielessä piilossa tuhat ajatusta, hetken tyhjyys on kohta ohitse. Mutta vielä siinä hetkessä, ne ajatukset ovat vain kauniita.



keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Minä pidän sinusta, tästä hetkestä

Tiedätkö sen ihanan kutkuttavan tunteen, kun joku toinen katsoo sinua silmiin ihmisryhmässä ja te molemmat hymyilette toisillenne tai naurahdatte ilman kunnollista syytä? Eikö siitä tulekin iloinen olo - aivan kuin olisitte salaliittolaisia.

Eikä sillä väliä oliko kyseessä se söpön näköinen tyttö junasta vai koulun musikaalin ohjaaja. Tulee vain sellainen olo, että hei - mä en ole tässä yksin. Joku muukin osaa vielä hymyillä.

Eilen ei tullut pahaa oloa fyysisestä, vaikka englannin koe ei ehkä kaikkein parhaiten mennytkään. Tuli vastaan vain vanha höpsö mummo, jolla on sinistä luomiväriä ja iloinen nauru, narisevia lattialankkuja ja teatterikerhon joulunäytelmän käsikirjoitus.

Tuli myös stressiä, pieniä yksinäisyyden kolauksia, motivaation puutetta, kyyneliä liikuntatunnilla, koska juokseminen otti hiukan koville. Kyllä näistäkin voisi puhua vaikka kolme iltaa. Enää pari koetta jäljellä, yksi matikan projekti, biologian sekä äidinkielen esseet niin voin heittää hyvästit koulutöille pariksi viikkoa, sillä tet-harjoittelu alkaa.

Niin ja vastaan tuli myös ehkä yksi ihanimmista rakkausrunokirjoista, joita olen vähään aikaan lukenut. Kävelin tiistaiaamuna kirjastoon ja käteeni sattui Katriina Rannen Ohikulkijan tuoksu.
Voi kuinka kauniilta joku voikaan saada sanat kuulostamaan.

"Minä pidän sinusta
kuin kahvasta: kahvikupin, käsilaukun, oikean oven
pidän sinusta kiinni
pidän sinua kuin sormikkaita
aivan lähellä, ympärilläni

Minä pidän sinua hyvänä
pidän sinua silmällä, arvossa, kuin avaimia taskussa
minä pidän sinut tallessa
pidän sinut
kuin juhlat, pitäjän kosteimmat pidot
pidän sinua kuin katto pitää vettä

Minä pidän sinut kokonaisena
pidän sinut kokonaan
ja annan itseni sinulle kuin sanani"
- s. 26


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Sisään ja ulos

kuinka pienestä voikaa
särkyä ihmismieli

kuinka nopeasti voikaa
tummua taivas





Olisipa joku täällä kuuntelemassa, silittämässä päätä. Käskemässä, että nyt hengität. Sisään ja ulos, vaikka kurkkua kuristaa.

Kaikki ympärillämme kuolee, mutta olemme silti elossa. Tuo minun täytyisi muistaa, vaikka kaikki tuntuu kaatuvan päälle. On pelottavaa kuinka nopeasti mielialat voivat vaihdella - aamupäivällä on energiaa, mutta illalla sitä vain tuijottaa kännykän ruutua, eikä huvita tehdä mitään. Varpaista on kylmä.



Lämmin peitto tuntuu houkuttelevammalta kuin viiteen kokeeseen lukeminen. Omistaisipa sellaisen katkaisimen, että voisi nukkua pari tuntia aina vain lisää ilman, että vuorokaudesta kuluisi aikaa. Niks naks vain.


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Jos tänään ei olla tekotaiteellisia

I don't want to know who we are without each other
It's just too hard
I don't want to leave here without you
I don't want to lose part of me


Lakkasin kynteni pitkästä aikaa punaisiksi. Yhtä punaisiksi kuin pihlajanmarjat tuolla metsässä, jossa tänään kävelin. Ehkä olisi pitänyt enemmänkin, koska sanotaanhan, että metsässä kävely alentaa stressiä.





Ikkunan takana kasvavan vaahteran ylimmät oksat räiskyvät jo punaisen ja oranssin sävyissä, mutta siltikin tänään vielä kouluretkellä osa pulahti uimaan vaatteet päällä.

Juuri nyt on sellainen vuodenaika, että aamulla kääriydyn kaulahuiviin ja juon teetä hunajalla ja iltapäivällä paistaa aurinko ja on kuuma pyöräilessä koulusta kotiin. Harvinainen luonnonilmiö tuo auringonpaiste, minä sanoin.

Teatterikerhossa harjoiteltiin vastuksen ja jännitteen näyttelemistä, kun taas koulun musikaaliharjoituksista myöhästyin, mutta näyttelinpähän silti. Istuin näyttämön reunalla kuunnellen ohjeita hymyssä suin, osasin repliikit jo toisella läpimenolla, vaikka aluksi pelästyinkin. En minä koskaan ole myöhässä koulusta.



Tuli siltikin hyvä olo huolimatta sateesta ulkona. Kävelin sateenvarjon alla bussipysäkille istumaan ja kuuntelemaan.

Ajatukseni ovat kerrankin koruttomia, lyhyitä ja yksinkertaisia. Jos tänään ei olla tekotaiteellisia, ollaan vain tässä hetkessä.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

|| Peili

Tuijotan itseäni peilistä. Vai pitäisikö sanoa peiliä - onko se todella minä, joka katsoo sieltä takaisin?

Enkä suinkaan tarkastele kasvojani, en yksityiskohtia. Kuvajainen tuntuu sumealta, sillä silmänikään eivät jaksaisi keskittää katsettaan yhteen paikkaan, eivätkä aivoni käsitellä sitä kuvaa, joka sotkuisena sieltä takaisin tuijottaa.

Silmäni ovat punaiset itkun jäljiltä. Niin kovin pienet.

vedä syvään henkeä   aloita pienestä, varovasti totutellen

Toisessa mustuaisessa valo heijastuu valkoisena pisteenä, mutta toinen, se miltein hiusten alle jäävä, tuijottavaa eteensä kuin kuolleen kalan silmä. Aivan kuin jokin, jonka henki ei enää kulkisi. Tyhjiin puhallettu.

tunnustele

Huulet ovat kuivat, ehkä se johtuu tulevasta syksystä. Ja kantapäitä pistelee, kylpyhuoneen lattia tuntuu kovalta. Liikaa painoa tässä kehossa, liikaa painoa näillä harteilla ja mielellä.

Mutta osa painosta on näkymätöntä. Sitä ei moni huomaa, mutta jos oikein katsoo näitä nyppimättömiä kulmakarvoja, käsiä housuntaskussa. Hengitystä, joka vielä hetki sitten oli katkonaista. Käsiä, jotka vielä hetki sitten olivat kiedottuina polvien ympärille.

Kyllä sen joku huomaa. Vielä joskus.

Kylmä. Kai täällä vetää, mutta jos käperryn villatakkiin, villasukkiin niin tulee kuuma. Käytetyt nenäliinat lojuvat ympärillä. Sellainen olo, että päätä alkaa kohta särkeä.

Hiljaiset taukoamattomat sanat virtaavat huuliltani. Olo on turta, kerrankin täysin hiljaa, vaikka tämäkin hiljaisuus päässäni tuntuu raskaalta.

ajattele   lause kerrallaan

Jos kerran ihaatuminen on sitä, että ettei näe virheitä ja rakastaminen sitä, että hyväksyy ne ja rakastaa silti.
Niin näinä iltoina on vaikea rakastaa.

hengitä

Helpompaa on vain sinun kanssasi juttelu. Paljon paljon helpompaa on vain nauraa, hymyillä viesteillesi. Olla ajattelematta, että miksi tämän luokittelisi.

Mutta ehkä rakastaminen, tekee irti päästämisen vaikeaksi. 

Ehkä minä vihdoin näen itseni peilissä -

        sisään ja ulos

- sinun kanssasi

torstai 31. elokuuta 2017

Syksyfiiliksillä

Syksy on tulossa. Rohtuneet huulet, kaulahuivit koulussa viltteinä, punaiset pihlajan marjat ja kirpeät aamut.


Yhä uudelleen minä huomaan, kuinka paljon nautin sinun hymystäsi. Yhä uudelleen minä mietin, kuinka kaikki voisikaan olla toisin.

Kohta on mustaa teetä sitruunalla ja vino pino runokirjoja. Heti, kun vain olisi aikaa ehtiä käydä kirjastossa, aikaa lukea romaaneja, aikaa tehdä muutakin kuin koulutehtäviä. Aikaa tajuta, että parhaansa yrittäminen ei tarkoita itkua, huutoa, stressiä ja loppuun painaltamista.

Löydän sinut lauluista, kasvosi vaeltavat mieleeni ja tapahtumat painuvat mieleeni kaavalla: tästä minun pitää päästä myöhemmin kertomaan sinulle.

Syyskuu on aivan kohta oven takana ja nyt jo minulta tuntuu olevan motivaatio välillä hukassa. Varsinkin, jos oppiaineena on fysiikka.
Jokainen opettaja tuntuu painottavan sitä kuinka nyt ehtii vielä tsempata, jotta pääsee haluamaansa lukioon ja kuinka nyt voi alkaa panostamaan.

Saat minut nukahtamaan hymy huulillani. Saat minut nauramaan, tuntemaan oloni sellaiseksi, mitä on olen kaivannut. Arvostetuksi ja kauniiksi. Ja vaikka en ehkä sitä muistakkaaan sanoa, olet nyt jo tärkeä minulle.

Pitäisi osata päättää seuraavien vuosien tulevaisuudesta. Pitäisi osata päättää huomisesta ja siitä kuinka paljon lukea kunkin aineen kokeeseen.


Mutta ainoastaan haluaisin puhua sinun kanssasi. Sillä myönnettäköön, olet mielenkiintoisempaa seuraa kuin trigonometria tai saksan kielioppi.


perjantai 25. elokuuta 2017

Valopilkkuja

Koulutöitä on liikaa.
Kokeita on liikaa.
Olin jo kipeänä.
En tajua fysiikkaa, en jaksa biologian esseitä, englannin sanat ovat yhtäkkiä muuttuneet hankaliksi, saksaa en osaa puhua, matematiikan koe on samana päivänä kuin saksan, pitäisi ehtiä lukea molempiin.. Ihmiset tulevat puhumaan ja tunnen itseni voimattomaksi ongelmien edessä...
Valitusta valitusta valitusta. Anteeksi, johonkin tämäkin pitää purkaa.



Mutta vaikka sää tuntuu kylmältä, kengät ovat aamukasteesta märät vasten tummaa ruohikkoa ja koulun lattia tuntuu kovalta, niin elämässä on valopilkkuja, jotka saa hymyilemään ja nauramaan.

Niitä on ihastuksen ajatteleminen, se hymyn leviäminen suupielistä vatsanpohjaan ja koko kehoon.
Niitä on kuviskoulun ihanat ihmiset, jotka on feministejä ja lgbt-kannattajia.
Niitä on ihmiset, jotka on avarakatseisempia kuin vanhempansa. Ehkä meillä on vielä toivoa pelastaa tää maailma niin toisiltamme kuin aikaisempien ihmisten teoilta.

Valopilkkuja on ihmisten kanssa puhelimessa puhuminen, ääneen nauraminen, se kun joku pitää sinulle ovea auki, luottamuksen arvoisena oleminen, ihmisten auttaminen ja kannustaminen, kuunteleminen.


Eilen olin onnellinen hetken aikaa, koska koulumme musikaalin ohjaaja sanoi harkinneensa minua suureen puherooliin. Ei haittaa vaikken sitä roolia ikinä saisikaan, mutta se, että joku minussa näkee potentiaalia sellaiseen rooliin on minulle todella suuri asia.
Kuviskoulussa pääsen ensiviikolla tekemään maalauspohjia ja nyt viikonloppuna menen koululle musikaalia tekemään. (minä onneton, joka en osaa laulaa, mutta näytellä haluan)

Elämästä löytyy välillä ihania asioita, vaikka koulu painaa päälle ja koko ajan korviin tulvii erilaisia masentavia tapahtumia maailmalta.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Entä jos || runo

Ehkä minä luulin
että jos
ensimmäinen kerta
oli lentoa paperisiivin
lumihiutaleita, haparoiva käsi uuteen
niin, että toinen kerta
ei päättyisi kysymykseen
että jos? entä jos

sillä sitä en luullut... - en ajatellut ollenkaan

torstai 10. elokuuta 2017

Ja nyt on vain muistoja kesästä

 valvomista ystävien kanssa, Fazerin sinistä, metsäpolkujen löytämistä kanervaisilta uusilta kallioilta, vanhojen tuttujen juoksemista päästä päähän, La la land, kaupungilla harhailua, runojen lukemista, mökillä nukkumista, Välimeressä uintia ja hassuja ihmisiä


Olin kesämökillä villasukat jalassa takan edessä, luin kirjastonkirjoja, jotka naurattivat - luin kirjoja, joiden jälkeen ei tehnyt mieli mennä nukkumaan. Oli viikkoja, jolloin en lukenut ollenkaan.

Meloin saaren ympäri, istuin keltaisessa soutuveneessä katsellen järven kimmallusta, lumpeita joella. Oli hetkiä, jolloin oli vain hyvä olla.

Oli monta hetkeä, jolloin juttelin enemmän snäpissä ja wapissa kuin ääneen vieressä elävien ihmisten kanssa. Oli sateinen päivä, jolloin olin Linnanmäellä ja sain ihmisen, josta aion pitää kynsin hampain kiinni. Oli päivä, jolloin söin lounaaksi lettuja ja nauroin itseni kipeäksi.


Oli ihana yö, jolloin ystävän koira vei sänkyni ja juteltiin kahteen asti. Kuulemman tuhisin söpösti nukkuessani ja kirjoitin oudoimman runon ikinä, jossa oli sardiinipurkkeja ja lankakeriä.

Oli kesäpäivä, jolloin kävin kahdessa eri kirjastossa. Iltapäiviä, jolloin katsoin Doctor Whota. Kuvia metsästä ja Suomenlinna, johon pikkuveli tietenkin raahattiin mukaan vain availemaan vesipulloja, koska en itse niitä saanut auki.

Oli ihmisiä, joita halata pitkästä aikaa, pitää kädestä elokuvissa ja saattaa juna-asemalle hymyillen. Oli vesimeloonia nurmikolla ja piparmintun makuista teetä nuudeleiden kanssa.

Ja nyt on enää muistoja tästä kesästä. Valokuvia ja pari puhelinnumeroa lisää kännykässä. Se on sääli, kuinka se äsken koettu hetki on jo nyt historiaa.



unelmia, unia, tarinoita, saniaisia, mustikan värjäämiä sormenpäitä, onnellisuutta ja kyyneliä, Fight like a Girl ja syvällisiä keskusteluja

Oh, summer stay a little longer

Tuntuu hassulta, että tänään minä olen jo koulussa ja taas palataan arkirytmiin  - herätään aikaisin, mennään kouluun, töihin, johonkin, tullaan kotiin, tehdään läksyt, mennään nukkumaan ja yritetään siinä jossain välissä hengittää ja "elää."


Ja kaikken hassuinta on, että se "täysillä hetkessä eläminen" tuntuu rajoittuvan koulun ulkopuolelle. Eihän sen niin pitäisi mennä. Että arjessa on kuivat rutiinit ja sitten se hauskuus vasta tulee myöhemmin.

Täksi syksyksi otan kaksi tavoitetta:
1. En kysele itse kaikilta kokeiden ja projektien numeroita, koska minulla on paha tapa tehdä sitä aina ja se pieni kannustava hymy, jonka voin vain suoda, kun vastaus yleensä on: "Niin ja sä sait taas sen kympin tietenkin."
2. Suuntaan katseen kohti tulevaa.



Vielä hassummalta tuntuu, että kesä on nyt ohi. Vielä teen oikein kunnon kesäfiilistelypostauksen, mutta tänään suuntaan katseeni vielä hetkeksi tämän kesän listaan, jonka ennen lomaa kirjoittelin:

1. Lukea hyvää kirjaa ulkona ruohikolla maaten, mieluiten minttusuklaata syöden.
❤ Apua hyviä kirjoja luin kyllä. Niin Romeon ja Julian kuin palasin Vihervaaran Annojen pariinkin, mutta minttusuklaa ja nurmikko taisi jäädä tänä vuonna tekemättä, sillä lukumaratoninkin vietin mökin laiturilla.

2. Nähdä parasta ystävääni - koska hän vihdoin palaa takaisin Suomeen ulkomailla asuttuaan. Tehdä hänen kanssaan kaikkia niitä asioita, joita olemme suunnitelleet, yökyläilyä, jossain somassa kahvilassa syömistä, ulkona metsässä olemista ja luonnosta nauttimista.
❤Rasti ruutuun, yökyläily oli aivan ihanaa. Olen niin hellyyden kipeä ihminen, että toisen viereen nukahtamisesta tulee hyvä mieli nytkin. Kahvilla emme käyneet, mutta elokuvissa sen sijaan kyllä ja Runokävelyllä. Metsäkävelyt - taisin taas puoliksi asua metsässä.

3. Kirjoittaa, koska vihdoin löytyisi sitä aikaa ja ainakin toivottavasti inspiraatiota.
❤En kirjoittanut niin paljon kuin olisin tahtonut, mutta novelli-ideoita kerääntyi aimo kasa syksyn sadepäiviä varten.

4. Istua mökkilaiturilla, kuunnella lokkeja, järven liplatusta ja herätä ottamaan kauniita kuvia auringonnoususta. Hypätä järveen vaatteet päällä ja pulahtaa uimaan suoraan saunasta, lakata kynsiä portailla istuen ja pyöräillä jonnekin. Yksinkertaisesti vain olla onnellinen ja hymyillä.
❤ yaas. Nämä tuli tehtyä. Mökkilauturi on oikeasti ihana paikka hengittää ja vaatteet päällä uiminen aivan parasta.


5. Kuunnella musiikkia, piirtää lyijykynällä kasvoja luonnoslehtiöön, pukeutua kesämekkoihin, meloa mökillä lähisaareen ja vähän pidemmälle, kuvata kukkia ja pilviä - oikeastaan vähät välittää siitä, mitä tapahtuu seuraavana päivänä - taidanpa mä päästä oikein ulkomaillekin heinäkuussa.
❤ Ulkomaanreissusta on vielä joskus postausta tulossa, kunhan tulee sellainen olo, että sinne joskus tahdon takaisin. Kuumuus ei ole minun juttuni oikein, ehkä sitten, kun harmaa keli iskee niin mieli halajaa (mikä kaunis vanhahtava verbi) takaisin Kreetan kuumuuteen ja kaskaiden meluun.
Mutta musiikkia kuuntelin ja piirsin niin silmiä kuin ihmisiäkin.

6. Juhlia tietenkin synttäreitäni, tehdä kylmää hyvää pirtelöä, näytellä, olla ennakkoluuloton uusia ihmisiä ja ideoita kohtaan. Ja jos saisin itseni käymään ees kerran viikossa lenkillä niin olisin erittäin iloinen.
❤ Näyttelin, juhlin kai minä jollain tapaa, vaikka en nyt oikeastaan edes paljoa. Sain simpukoita parhaalta ystävältäni synttärilahjaksi ja arvatkaas mitä minä toin hänelle - hih, simpukoita lisää.
Ja hei, sain jopa pari kertaa käytyä lenkillä. Ehkä se piileksivä urheilullinen puoleni vielä joskus puhkeaa kukkaan.

7. Antaa päivien kulua ja sulkea puhelin ja poistaa instagram ainakin viikoksi. Olla tässä ja nyt, vaikka se saattaakin olla välillä liikaa pyydetty.
❤ Olin instagramlakossa viikon. Ja ehkä tämä viimeinenkin tuli toteutettua aina silloin tällöin :)

Kuinka teidän arkeen palaamisenne sujuu?


I'm not ready to go back, I need more flowers and more sunny days.