lauantai 28. tammikuuta 2017

Yksinäisiä helmipilvenhattaroita



"Avaat silmäsi ja hengität, ehkä huomenna sä ymmärrät"


Käsinkirjoittaminen on oikeasti rentouttavaa. Kuulakärkikynällä kolme sivua tasaista ajatusvirtaa kerrankin asioiden oikeilla nimillä, taisin aloittaa taas päiväkirjan kirjoittamisen puoli vahingossa. Sitä en olekkaan pitänyt sitten kakkosluokan, jolloin merkinnät oli luokkaa: "Leikin, olin koulussa ja ruuaksi oli jotain hyvää."
Ehkä sitä voisi järjestellä ajatuksia kunnolla välillä. Ainakin se auttoi tyhjentämään mielen ajatuksista vähäksi aikaa. Sain tyhjän ja alakuloisen olon pois.

Blogissa on se huono puoli, että aivan kaikesta en uskalla tai halua kirjoittaa. Päiväkirjaan voi tunkea kaiken, joka mieleen juolahtaa.

Perjantain aina olettaa olevan jotenkin tosi kiva päivä, jes viikonloppu ja sillei. Eilisaamu oli jotenkin ihana, auringonnousu puiden latvojen ja talon kattojen takana, suoritin mun kuukauden instagramlakon kunnialla loppuun ja julkaisin kuvan niistä pilvenhattaroista koulumatkalta.
Sitten olikin saksan sanakoe, jotenkin tunnuin olevan ilmaa opettajalle koko lopputunnin. En tahtonut saada puheenvuoroa, vaikka istuin siinä aivan edessä ja viittailin koko ajan. Ei se oikeasti mitään, tuntui vaan hullunkuriselta, kun vierustoveri sai vastata paljon.
Terveystiedon tunti oli masentava, käsiteltiin surua ja äkillisiä kriisitilanteita ja niistä selviytymistä. Teki mieli välillä vaan kysyä opettajalta, että voitaisiinko vaihtaa puheenaihetta. Ja kirjotettiin muistiinpanoja stressistä, kuinka runsas unen määrä ja aikatauluttaminen yleensä auttavat.

Mun mantsan tunnin hypäri ei ehkä ollut parhaimmasta päästä - istuin suurimmaksi osin yksikseni seiskakerroksessa ja kirjoitin puhelimella tarinaa, tein saksanläksyt ja kuuntelin ihmisten puheita, koska kaksi ystävääni livisti koulunsääntöjen vastaisesti läheiseen pikaruokalaan syömään ja jostain syystä tunsin itseni jotenkin vähän ulkopuoliselta, niin en sitten halunnut tai jaksanut mennä toisten ihmisten kanssa ruokalaan istumaan, kun olin jo syönyt.
Kai sitä olisi voinut sen verran uhmata sääntöjä, vaikka ei minulla kyllä edes ollut rahaa mukana.

Toissapäivänä väsytti, eilen väsytti. Enkä edes tiedä, mistä tämä väsymys johtuu. Toivottavasti sitä jaksaisi tehdä muutakin kuin mantsan valtioprojektin powerpoint-esitystä, kuunnella Haloo Helsingin uutta sinkkua Hulluuden Highway ja maata sängyn pohjalla villasukat jalassa.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Sutattuja sanoja

Joskus, kun olen yksin tekee mieli laulaa. Varmistaa, että kyllä minusta vielä lähtee ääntä, vaikka olen muuten olisin hiljaa. Koska enää en höpötä samalla tavalla, en enää keksi sanottavaa, en löydä oikeita jatkokysymyksiä.

Sutattuja viivoja
kuulakärkikynällä
sotkuisia ajatuksia
vasten ruotsin kirjan kantta

Huomaan sulkevani vain suuni, etsiväni uutta puheenaihetta tuloksetta. Huomaan katsovani vierestä muiden naurua, kuinka toinen painaa päänsä toisen olkapäätä vasten, nauraa samalle kuvalle, samoille jutuille, joita ei näytetä minulle. Yleissivistän itseäni metsästämällä netistä koulun käytävällä oleviin tuoleihin maalattujen kuuluisien taideteosten nimiä ja taiteilijoita. Ehkä sitä pitäisi opetella jotain oikeasti hyödyllistä elämää varten. Vaikka edes sitä fysikkaa.

Puhdasta paperia
taukoja puheessa
sutattuja sanoja

Kai sitä pitäisi löytää lisää oikeita ystäviä, mutta ne harvat samanlaiset ihmiset kuin minä - missä te olette? Tahdon tutustua teihin paremmin.

Huono ihminen
kasa valheita
epätarkkoja sanoja taululla
eksyneen hymyjen takana
ääneen luettuja

Sitä tahtoo nauraa vitsille, kuinka "mut ei mul oo kavereita tai ees elämää". Silloin tällöin tuo lause tuntuu osuvan omaan nilkkaan.

Ihminen ihminen
inhimillinen
tarvitsin muistutuksen



tiistai 24. tammikuuta 2017

Tulppaaneja





•••

Männyn neulasissa hehkuu luonnonvalo niiden tummissa vihreän sävyissä vasten lumihankea, johon edellisten päivien kulkijat ovat jättäneet jälkensä. On katkenneita oksia maassa, pieniä koirantassujen jälkiä siellä täällä.
Metsässä on ihana kävellä, vaikka joutuukin varomaan lumihunnun peittämää maata ja tahtoo siltikin liukastella kallioilla.

Jos joskus en keksi tarinaan jatkoa tai seison muuten umpikujassa hahmon luonteen kanssa, metsästä löytyy vastaus. Ja ellei sieltä niin sitten on se löytyy joko bussista ulos tuijottamalla tai veden kohistessa suljettujen silmä luomien ympärillä. Vesilasku ei kiitä, mutta parhaat dialogit muotoutuvat aina suihkun kaakeleita laskiessa. Noin kuvainnollisesta sanottuna, en minä niitä ikinä oikeasti ole laskenut.

Aurinko paistaa ohuen pilviharson takana, sisään tulvii ikkunavaloa. Juuri sitä valoa, joka antaa toivoa sille päivälle. Sitä, johon rakastun uudestaan joka ikinen päivä talvella. Valo, jonka olemassa olon unohdan aina kesäisin, kun se muuttuu itsestään selvyydeksi.

Tuo valo osuu tulppaaneihin ruokapöydällä. Varjot liikkuvat nopeasti, huomaan nostaessani katseen kirjasta. Tulppaat ovat kauniita kukkia, eivät yhtä viattomia ja vastasyntyneitä kuin kielot, eivät yhtä pienen hauraita ja toivekkaita kuten valkovuokot tai katkeria kuin piikkejensä suojiin sulkeutuvat ruusut. Eivät yhtä ylpeitä ja suuria kuin auringonkukat, tai uteliaita, kuten narsissit kevään aikaan. Ei. Niissä on oma viehätyksenä, en vai saa niistä selkeää otetta.

Kellotaulu kielii laiskottelusta, ajasta, jonka olisi voinut käyttää järkevästi.
Lauantai oli sellainen päivä, että teki mieli kävellä kampaajalle ja leikkauttaa hiukset lyhyeksi ja värjäyttää tumman violetiksi.
Saan silmälasit. Näkö on miinuksen puolella, ihmekös, kun matikan tunnilla tuntuu, että taululle ei vain näe enää kunnolla.
Toivottavasti löydän jonkun kivan mallin. Haluan ehdottomasti kokeilla huvikseen, miltä sellaiset potterlasit näyttäisi tällä naamalla.

Yleensä inhoan hammashymyjä, mutta ne jotenkin sopivat pimeisiin sunnuntai-iltoihin, kun istun kirjoituspöydän ääressä lakkaamassa kynsiä tummansinisiksi iltakymmeneltä.

Maanantaina väsytti. Pimeässä oli hyvä kuunnella Haloo Helsinkiä. Ehkä tästä tulee parempi päivä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ransom Riggs Kolkko kaupunki

Spoilausvaroitus ensimmäisestä osasta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille.


"Pommien jyrinä oli laantunut, ja sireenit olivat viimein vaienneet, ja minä mietin, olinko pysynyt hereillä ainoastaan maailmanlopun metelin ansiosta."

Sain sentään tänään luettua Ransom Riggsin Kolkon kaupungin loppuun. Yleensä inhoan kauhua kirjojen tyylilajina, mutta tämä... (Okei, onhan tässä paljon fantasiaakin) Tämä koukutti aivan liiaksi. Olin viattomasti sivulla 200 ja muutama sivu myöhemmin numero väitti itsepintaisen jääräpäisesti muka olevansa jo 346.

"Koska me olemme viekkaita", Hugh sanoi.
"Hän tarkoittaa onnekkaita", minä sanoin.
"Lähinnä nälkäisiä", Enoch sanoi. "Sattuuko täällä olemaan ruokaa. Voisin syödä vaikka emurahvin."

Kirja jatkaa eriskummallisten lasten tarinaa siitä, mihin edellinen romaani jäi. Lapset ajelehtivat pikkuveneessään yksin keskellä merta, heidän kotiinsa on hyökätty ja heidän johtajattarensa on lintuna ilman kykyä muuttua takaisin ihmismuotoonsa.
Jacob Portman on päättänyt maksaa isoisänsä ja oman velkansa Neiti Peregrinelle ja tästä päätöksestä alkaa kuoriota - kammottavia lonkerohirviöitä, juoksemista hengen kaupalla ja jännittävyyttä täynnä oleva seikkailu Lontoota kohti eriskummallisten pelastamiseksi 1940-luvulla keskellä sotaa.

Kolkko kaupunki on varmasti koukuttava mieleenpainuva lukukokemus. Pidättelin välillä henkeä, välillä olin tikahtua nauruun ja heti seuraavassa lauseessa sydän särkyi, koska tämä oli niin masentavan surullinen, kauhea ja samalla vähän jopa pelottava kuvituksensa, näiden vintagekuvien takia. Aivan yhtä hyvä kuten ensimmäinenkin osa Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, oli.

"Välillä pimeydestä puski esiin muita kulkijoita, joiden silmistä uhosi pelko ja epäluulo ja jotka puristivat sylissään sattumanvaraisia tavaroita - radioita, ryövättyä hopeaa, kullattua rasiaa, tuhkauurnaa. Kuolleet kantoivat kuolleita."

Tämän alkuvuoden paras kirja, tähän on niin pakko saada jatkoa, koska kiskoin itseltäni hiukset irti lopun kanssa. Juonenkäänteitä, hirviöitä, pari pommia ja nälkäisenä juoksemista takaa-ajattuna, aikamatkustamista silmukoista ihmisten kanssa, joista jokainen on eriskummallinen - näkymätön pikkupoika, tyttö, joka pystyy sytyttämään käsiinsä tulen ja niin, ei unohdeta ehkä maailman viisainta piippua polttava koiraa. Sitä tämä kirja on. Mukaansa imaiseva seikkailu piilotettuna kirjan kansien väliin.

"Nauraminen ei pahenna kauheutta eikä itkeminen paranna sitä. Ei nauraminen merkitse, että olisi välinpitämätön tai että olisi unohtanut. Se osoittaa vain, että on inhimillinen."

perjantai 20. tammikuuta 2017

Voisinpa vain

Voisinpa kirjoittaa rakkausrunoja
kirjeitä sinulle

Voisinpa kirjoittaa pinkan ajatuksia
solmittuna leveällä nauhalla
koristettuna ruusutarroilla
jättää ne muistoksi itselle

Voisinpa kertoa ihmisille
muutakin kuin hymyillä

Olisipa minullakin
ikäisiäni ystäviä
sellaisia joiden kanssa olisi
helppo puhua - sellaisia kuten sinä

Ikävä on raskasta kantamusta
ja vaikka yritän
karistaa pois
piiloutua naurun taakse

Se hiipii illan tullen
tuikkii sinisenä ilmoitusvalona
heittää ruudulle viestisi

Voisinpa vain halata sinua

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Postikorttien tulkintaa ja tätä viikkoa

Joskus sitä huomaa istuvansa luentosalin viimeisessä penkissä, ymmärtämättä sanakaan aiheesta, piirtäen kuulokärkikynällä muistiinpanoiksi esseetä varten yhden silmän ja raapustaen sivun verran sanoja ylös.

Ja sitten sitä huomaa, ettei ihan tarkalleen tiedä, mistä pääsee takaisin bussipysäkille. Eikä se tunnu haittavaan kuitenkaan, vaikka jaloista on vähän kylmä ja lunta sataa.
Samana iltana sitä huomaa kirjoittavansa esseen ja koululehden artikkelin sijasta postausta, vaikka ei pitänytkään, mutta tekee silti mieli. Koska rakastan tätä.

On koko viikon tehnyt, mutta koulu on vienyt liikaa aikaa. Oli lauantaikoulupäivä ja kaksi koetta, joista toinen oli liian helppo ja toiseen en valmistautunut kunnolla. Ensimmäistä kertaa en vain yksinkertaisesti tiennyt vastausta koekysymykseen ja kuitenkin kirjoitin saksan kokeen kirjoitustehtävään 90 sanaa, koska ohjeisaa luki "vähintään 50" ja yritin käyttää konditionaalia, jota ei olla vielä edes opeteltu. Hikkelife - olen tainnut hiukan pudota tasossani.

Ensi viikollakin olisi kolme koetta.

Tiistaista asti on pitänyt kirjoittaa yksi juttu blogiin teatterikerhosta, joten nyt saan sen sitten vihdoinkin tänne muistiin ja iloksenne kirjoittaa. Leikittiin ennustajia, luettiin postikorteista toisillemme tulevaisuutta ja erityisesti tätä vuotta. Jokainen valitsi silmät kiinni sattumanvaraisen postikortin ja lopulta niistä jopa kehkeytyi toivoa ja kasvamista kuvastava tarina, kun kaikki kortit pistettiin järjestykseen.

Itse sain punapukuisen vaunuissa istuvan naisen, joka tulkittiin, että tänä vuonna jokin uusi asia astuu elämääni, minuun itseeni täydellä teholla, se vetää kaiken uusiksi päästä varpaisiin ja muu maailma painuu hiukan taka-alalle.
Mieleen nousi heti seksuaalinen suuntautumisena.

"Minulle ennustettiin se, että tänä vuonna joku tai minä itse puolustan jotakin itselleni läheistä asiaa/ihmistä. Ja se kyllä käykin elämääni hyvin tällä hetkellä. Seepian värisestä kortista omasta mielestäni välittyi kulunut, vanha, kovia kokenut tunnelma. Vähän epäluuloa ehkä ulkomaailmalta, mutta luottamusta ja läsnäoloa."
- vuoden takaisesta postauksestani

Puolustinhan minä, omaa itseäni. Ja erityisesti puolistin sitä itse itselleni. Jotenkin tulkinta vain käy järkeen, koska jos viime vuonna koin epäluuloa ja törmäsin ensi kertaa oikeasti ennakkoluuloihin muulta maailmalta, ehkä tänä vuonna päästän asian irti ja sallin sen avoimesti itselleni. Toisaalta eikös näissä kaikissa ennustuksissa ja vaikka horoskoopeissa ole kyse vähän ympäripyöreistä asioista, jotka jokainen pystyy tulkita ja sovittaa omaan elämäänsä?

Mitenkäs teidän viikkonne sujui? Toivon, että ehditte tehdä jotain muutakin kuin lukea kokeisiin niin kuin minä.


tiistai 10. tammikuuta 2017

Huominen tuo uutta valoa

Kun kerran mieleesi nousee yksi ajatus, se ei lähde helpolla, ei pyyhkiydy pois muistista, ei tahdo hetkeen unohtua. Kävelet ohi tutun paikan, se palaa mieleesi, katsot itseäsi peilistä, avaat puhelimen näytön. Luot katseen ylös iltapäiväauringon valaisemalle taivaalle. Se valo tuo hymyn huulille, kertoo, että aurinko laskee kohta, että kohta tulee hämärä. Että huomenna on uusi päivä.

Jos sillä ajatuksella oikeasti on merkitystä, se vain vahvistuu vahvistumistaan, kunnes sitä alkaa hokea.


Kunnes sitä ajattelee päivittäin.

Ja siinä se konnankoukku, idean juju onkin. Jos toistat asiaa tarpeeksi totena tai valheena, ajan myötä alat itsekin uskoa siihen sellaisenaan, se muuttuu. Ei riitä kuin yksi epäillys, yksi hymy tai tahdonvoiman ajatus.

It doesn't matter. The thoughts of other people doesn't matter. I keep telling that to myself. Everyday. Every week. Epäonnistumiset, väärät sanat tai vastaukset eivät ole maailman loppu, jokainen vastaan sanottu asia, jokainen puolihuolimaton loukkaus. Niille ei pidä antaa liian suurta sijaa. Only what matters is learning.

Sillä, että loukkaannun jostakin hetkeksi. Kai se tahtoo jäädä kaihertamaan mieltä loppupäiväksi. Eikä sillä ole väliä kuinka sen asian olisi voinut muotoilla toisin, miten sen olisi voinut ymmärtää toisin. Koska sillä, että teen virheen fysiikan laskussa ei ole mitään, ei yhtään mitään merkitystä enää huomenna. Sillä, että jotakin mielipidettä ei tarjota sametilla vuoratussa rasiassa kaunisteltuna, se on elämää.

Ja silti tarvitsen siitä muistutuksen päivittäin, silmäyksen peiliin, hiusten koskettamisen ja pään kallistuksen. Näytät tänään kauniilta kultaseni. Tänään on uusi päivä.

Yksi hengenveto voi aloittaa kaiken, mutta se aloitus täytyy joskus vain tehdä uudelleen ja uudelleen. Ja siinä minä olen hyvä. Nukahtamisessa ja heräämisessä uuteen päivään tekemään samoja virheitä vain eri tapauksissa ja tavalla, oppien jotain uutta, unohtaen kaiken entisen.

perjantai 6. tammikuuta 2017

· Today ·





Perjantai on hyvä päivä
tehdä mitä huvittaa
silittää viikonlopuksi tulleita hoitokissoja
olla koko päivä naapureiden kanssa
syödä liian makeaa suklaata
pukea villasukat jalkaan
käydä läpi vanhoja piirroksia
pelata lautapelejä, vaikka piti tehdä koulujuttuja
maata lattialla kuunnellen musiikkia

miettiä eilistä
rakastua lyijykyniin, luonnosvihkoihin, purkkaan huulilla

That type of girl

I'm that type of girl who loves smell of old books, writing stories in her head, walking into the forest covered with hoarfrost and snow and wearing a red lipstick in the evening when nobody is looking.

Girl who hates to be late for something, always wanting to know about following things and days. I don't want to know my future beforehand, in advance.
I merely want to be sure what I'm suppose to do next.

I'm the type of girl who doesn't know how to ask people to "hang out"
The type of who hasn't many friends.
I'm the girl who wants to have a girlfriend one day.

But after all I'm that type of girls who fancy about happy life, catching up her dreams. That girl on the bus who looks outside of the window while going to through a dialogue between her novels characters.

"- You know, there's one tiny funny thing with the wine. First you drink one gulp and that tastes bad and bitter, then with third one it make you feel warm and it wakes you up. Just like a strong black coffee in the morning", I say while looking at the bottle. It swings. Or is it me? Or is the whole room moving?
- You're drunk."
- For the god sake, of course I am honey. And tomorrow I will hate myself and the whole world which right now looks marvelous. But now, everything is fine. We all know how this is going to end."

That's who I was yesterday. And now I have to find out who am I today



maanantai 2. tammikuuta 2017

Lumihiutaleita ripsillä

Lumihiutaleet tuntuivat ihanilta suljettuja silmäluomia vasten, talvisessa metsässä käveleminen lumen sataessa oli parasta, mitä tiesin sillä hetkellä, kun sinä olit täällä.

Sylisi oli turvapaikka, jonne käpertyä. Villatakin suojiin sai haudata kasvot, jos siltä tuntui, silmiisi tuijottelu toi mieleen kesän ja lämmön. Nauraminen kanssasi tuntui hassulta, kevyeltä, lumisade loi seinän ympärillemme suojaten muulta maailmalta. Jossain kaukana kiljuivat päiväkodin lapset.
Kaikki muu tuntui turhalta, huomasin katulamppujenkin syttymisen liian myöhään. Valkoinen taivas oli jo hämärtynyt.

Ainut asia joka todella merkitsi oli se, että sain pitää sinua kädestä.

Pudistelin lumia mustasta hatustani, nykäisin piposi peittämään paremmin korvaasi, hymyilin ja vastasin kysymyksiisi höpötellen kaikesta, räpsin kuvia kalliosta, pystyyn kangistuneesta okran värisestä heinästä.
Kuunneltiin hiljaa musiikkia ja maattiin matolla kahdestaan. Pidettiin käsistä kiinni ja aika kului. Oli hyvä olla, ihana antaa sinulle myöhässä oleva joululahjasi.

Ja sitten saatoin sinut bussipysäkille. Kun kävelin yksin kotiin lumituiskussa, ne lumihiutaleet silmissä eivät tuntuneet enää ystäviltä. Eivät näyttäneet kauniilta ripsissä.