torstai 15. helmikuuta 2018

hyvä päivä ❤

"Äiti äiti, mä sekotin tänään oranssia!" oli ensimmäinen lause, jonka kuulin, kun tänään astuin sisään kuvataidekoulun ovesta. Lettipäisiä pikkutyttöjä juoksenteli ympäriinsä eteistä ja kaikki tahtoivat vanhempansa katsomaan töitään. Joku suurisilmäinen jopa uskaltautui kysymään, että kuka minä mahdan olla.

Sama nauru, jota olin jo tänään monet kerrat abigaalassa penkkareissa ja koulussa nauranut nousi huulilleni heti. Tänään oli oikeasti hyvä päivä. Sain sovittua itselleni kesätöitä, joita odotan erittäin innolla ja kuvataidekoulun maalaus eteni huimasti.




Hei katsokaas, minuthan kohta tunnistaa tästä. Ja en tiedä, mikä mielentila minulla on menossa taustan kanssa, mutta eiköhän se lähde tästä vielä muotoutumaan. Tärkeintä on prosessi, koska tällä maalauksella on tarkoitus saada mieli kevyeksi vanhoista ihmissuhteista ja luoda katse kohti tulevaa.

Kuinka outoa onkaan, että nyt on jo helmikuu. Ei se kesäkuu ja peruskoulun loppuminen niin kaukana olekaan kuin miltä tuntuu.

Huomenna pääsen katsomaan wanhoja ja sen jälkeen alkaa hiihtoloma. Kuinka ihanaa ❤ Olen todellakin pienen tauon puutteessa. Mitäs suunnitelmia teillä on lomalle?

perjantai 9. helmikuuta 2018

the ghosts will try to find you




tuntuu, että nykyään
osaan vain kirjoittaa
runoja, virkkeitä

ilman tarinan kaarta

ja ehkä se kuvaakin mielentilaani
leijailen siellä täällä
leikittelemässä ajatuksilla
luomassa kuvia,
jotka nypin pois kuin irronneet hiukset mekon kankaalta

talletan jonnekin, mutta unohdan saman tien

irrallisia tekstejä, liian paljon tekemistä, kovin suuria unelmia, aikaa, jonka kulutan kaikkeen muuhun

oma vika, sormi, joka syyttää
kunnes toisin sanon ja kuiskaan,
että hei pitäisihän sun osata rentoutua
vaikka enhän minä muuta teekkään

olen ja hengitän

ja kompassin, suunnan, suunnitelman
ohjenuoran hukuttua panikoin

vaikkei kukaan tiedä tulevaa, en minä edes tiedä,
mitä odottaisin
paitsi ilmastonmuutoksen, kuoleman ja jonkinlaisen vastauksen seuraavaan viestiini

katsokaa nyt minua, olen väliin putoaja
pinnalla, saan kuitenkin kympit ja hymyjä
mutta se muu elämä, se jää niin kovin vähäiseksi
miksen lähtenyt tänäänkään minnekään

enhän minä, väsytti liiaksi
ja sitten huomasinkin, että valvoin taas
enkä edes sitä uutta kirjaston kirjaa aloittanut
tarkoitus oli


tarkoitus oli, että olisin saanut jotakin aikaan 


sunnuntai 4. helmikuuta 2018

3 asiaa, joista löydän inspiraatiota

Koska tein itselleni alkuvuodesta lupauksen, että kirjottaisin taas vaihteeksi enemmän asiapostauksia, tässä ensimmäinen.




1. Taide

Koen, että olinpa sitten sosiaalisessa mediassa kuvia selailemassa tai ulkona ystäväni kanssa, niin olen ideahakumatkalla. Muiden taiteesta, olipa se musiikkia, elokuva tai runokirja, löydän sisäistä voimaa ja näen, että hei jospa minäkin osaisin ja osaanhan minä jo vähän.

Vähän niin kuin näyttelemisessä, muussakin taiteessa on aina parempi nähdä itseään parempien töitä, koska muuten ei kehity.

Eilen myös totesin itse, että olen tänä vuonna kirjoittanut yli 40 runoja. Jotkut vain lauseen pituisia ja joistakin mielikuvista syntyi montakin runoa, mutta se on enemmän kuin pitkään aikaan. Tällä vauhdilla saatan vielä joskus kirjoittaakin sen kirjan.

2. Erilaiset ihmiset

Samalla kun päätin, että poistan elämästäni kaikki toksiset ihmiset, päätin antaa minua inspiroivien ihmisten tulla elämääni. Löysin viime joulukuussa Youtubesta Jessica Kellgren-Frozardin, punatukkaisen naisen, joka on sekä kuuro että vammainen ja vielä naimisissa naisen kanssa. Ja omistaa mitä ihanimman vintagetyylin.

Tämän tapaisia ihmisiä, joiden elämänasenteesta tai muuten vain inspiroivista ajatuksista, voin nauttia, yritän keräillä ympärilleni ihan vaikka vain instagramin kuvatulvaan. Heitä ovat myös esimerkiksi valokuvaaja Brandon Woelfel sekä kymmenet muut minulle täysin tuntemattomat tavalliset ihmiset, joiden elämää satun seuraamaan, koska he esimerkiksi ovat toimineet mielikuvapohjana jollekin hahmolleni.

3. Luonto

Koska enhän minä voi jättää mainitsematta luontoa ja ympäristöä. Parhaat ideat syntyvät, kun niiden antaa vähän tuulettua ja kypsyä ulkoilmassa. Kävelylenkin jälkeen on helpompi hengittää ja kauniit kuvat jäävät muistoksi vielä pitemmäksi aikaa.
Mökillä järven äärellä on kirjoittanut parhaimmat tarinani ja muutenkin seinien ulkopuolelta löytyvät kauneimmat vertauskuvat.





Luin tänä viikonloppuna kaksi runokirjaa. Maiju Vuotilaisen Itke minulle taivaassa pidin enemmän kuvituksesta kuin tekstistä, joka tuntui toisinaan jopa minun makuuni liian tekotaiteelliselta. Pohjimmaiset ajatukset löysin rivien välistä, mutta runot eivät sytyttäneet sen erityisempiä ajatuksia minussa.

Amanda Lovelacen the princess saves herself in this one-kirjassa en osannut suomentaa aivan kaikkia sanoja, mutta tämän lukemisesta nautin enemmän - ehkä syynä saattoi toki olla yhteiskuntaopin koealueen lukemisen pakoileminen. Joka tapauksessa kirjoitin kirjan lukemisen jälkeisenä iltana itse runoja helpommin kuin hetkeen ja tuntui, että osa runoista oli kirjoitettu juuri minulle. Osa oli vakavista aiheista, osassa häiritsivät sukupuolisidonnaiset pronominit, mutta löysin sivujen välistä muutaman helmen.

"1. fill in the blank:
poetry is ____________.
- anything you want it to be."
s. 163

Mikä sinua inspiroi?

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

I make no apologies, this is me

"Look out 'cause here I come
And I'm marching on to the beat I drum
I'm not scared to be seen
I make no apologies, this is me"

Sinun sylissäsi tunsin olevani turvassa. Hetken aikaa tiesin, ettei kenenkään katse, eikä yksikään terävä sana voisi vahingoittaa minua. Annoit minulle kuoren, jonka sisään kääriytyä, jonka myöhemmin riisuin hellästi pois, kun tarpeeksi luotin sinuun. Näin, ettet sinäkään ollut minua kummallisempi, yhtä hukassa kaiken aikaa.

Oli vain minä ja yöllinen hiljaisuus. Ja sinä siinä minun vieressäni vihdoinkin peiton alla. Niin lähellä, että saatoin painaa pääni vasten olkaasi, silittää hellästi hiuksiasi. Ja se kaikki tuntui kuin meillä olisi ollut jo pitkän aikaa tapana tehdä niin.

Näytit suloiselta nukkueassasi. Jos olisin oikea taiteilija, olisin noussut hakemaan luonnoslehtiön ja piirtänyt sinut hiilellä, mutta koska enhän minä ole, painoin vain ääriviivasi mieleeni, voidakseni myöhemmin herättää saman kuvan henkiin. Heittää itseni takaisin siihen hetkeen runon tai maalauksen keinoin.

Sait minut nauramaan lisää, vaikka posket olivat jo kipeinä, tuntemaan itseni kauniiksi ja samalla niin pieneksi.


Ulkona satoi kevyttä kylmää räntää, kun kävelimme ulos elokuvateatterista. Jos olisimme olleet elokuvassa, se olisi ollut hetki duetolle. Sinulle oli valkoisia hiutaleita hiuksissasi, kahdeksan sentin korot kopisemassa katukiveystä vasten ja minulle kuumaa kaakaota pahvimukissa. Olisimme päätyneet siihen bussipysäkin viereiselle luistinradalle, pyörimään vielä kaikkialla loistavien jouluvalojen keskelle.

The Greatest Showman hymyilytti ja itketti minua samaan aikaan. Jos olisin osannut sanat ulkoa olisin laulanut mukana. Enkä vain ihastunut musikaalin sanoihin, ihastuin koko tarinaan. Ja pikkutyttöjen mekkoihin.

Jos he kerran nauravat meille, niin miksemme ansaitse sillä saman tien rahaa. Toden totta.

Tällaista elokuvaa tarvitsin. Jotakin, joka ei ole prinsessasatua alusta loppuun vaan aidomman oloisia ihmisiä. Erilaisia ja siksi uniikkeja. Kuten me kaikki, mutta erityisesti juurikin sellaisia, joita varten tämä yhteiskunta ei ole tehty. Vähän niin kuin minä, vaikka eihän tässä ollutkaan kuin heteroparituksia. Olisipa ollut kaksi naista niin olisin ylistänyt tätä kosmokseen asti.

Ei mutta, tulin niin hyvälle tuulelle. Tällaisista suurista unelmista ja vanhahtavista miljöistä minä viehätyn. Taikuudesta, jota elokuvat on täynnä.

Onnellinen loppu onnelliselle viikonlopulle

tiistai 23. tammikuuta 2018

23/1/2018

tänään saatan
hengittää rauhassa
ei edes häiritse, että istut siinä

voisin miltein halata
miltein koskettaa
hymyillä

mutta tunnistan hiljaisuutesi
vihlaisu, muistutus sydämessä
sylistä, josta itseni löysin
yhden kesän kodista

olen silti hengissä
olen juuri tässä


Teatterikerhossa on yksi minulle tärkeä perinne, nimittäin aina uuden vuoden alussa tehtävät "postikorttiennustukset". Olen aina rakastunut kuvien tulkintaa ja parasta tässä on se, että jo kahtena edellisenä vuonna nämä täysin epäviralliset ennustukseni ovat osuneet oikeaan.

Meillä on tapana kerääntyä lattialle istumaan piiriin, jonka keskelle on levitetty postikortteja nurinpäin. Silmät kiinni saa valita sen, joka tuntuu käteen sopivalta.

Vuodeksi 2017 ennustukseni kuului, että "Tänä vuonna jokin uusi asia astuu elämääni, minuun itseeni täydellä teholla, se vetää kaiken uusiksi päästä varpaisiin ja muu maailma painuu hiukan taka-alalle."

Jos vielä hetkiseksi suuntaan katseeni viime vuoteen voin sanoa, että elämääni astui kyllä uusi ihana ihminen ja ystävä, joka jätti muut varjoonsa. Mutta ehkä se, joka todella painoi muun maailman taka-alalle oli stressi. Se todella pisti asioita välillä tärkeysjärjestykseen ja pääni täysin sekaisin.

Ja sitä edellisenä vuonna oleva ennustukseni istui juuri sopivasti ennakkoluulojensa ja puolustautumisen puolesta silloin minulle valjenneeseen lesbouteeni.

Tänä vuonna puolestaan sain kuvaani valkopukuisen tytön, jolla on vaaleanpunaiset lettinauhat ja juhannusruusuja taustalla.





"Jotakin puhdasta, päättäväistä. Katse tulevaisuudessa. Olet vain tyyni ja onnellinen, Onnellinen isolla O:lla, elät siinä. Mieleen tulee häät, ehkäpä ihastut tänä vuonna."
Vihdoinkin, ajattelin tämän kuullessani.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

If you want to fly, you have to give up what weighs you down

Kirjoittaminen tuntuu väärältä. Jos en tällä kertaa kirjoita sinusta. Aloitan monta eri tekstiä, mutta kolmannen lauseen jälkeen kaikki näyttää vieraalta. Olen kuin äiti, joka ei pitänyt lastaan tarpeeksi kauan ihollaan ja nyt se rääkyvä nyytti ei  tunnu omalta. Et enää olekaan muusani, et syy, miksi kirjoitan kauniita kaipaustekstejä. Ei ole enää kipua, jota konkretisoida sanoiksi.

Sinun kuljettua edelläni, ohitseni kuin et minua huomaisikaan - jäljelle jäi vain tyhjyys, mahdollisuus pyyhkiä paperi taas valkoiseksi. Samalla tavalla kuin poistin ne kaikki viestit kolmen vuoden ajalta; se vei vain kaksi napin painallusta.



Katsokaa nyt minua. En osaa kirjoittaa kuin sinusta. Mutten siltikään saa kirjoitettua tätä kaikkea sanoiksi, en vain osaa. Jään toistamaan samoja vertauskuvia, samoja ajatuksia kaikissa runoissa.

Kirjoittaminen ei tänään kuitenkaan ole vierasta, ei ainakaan juuri nyt. En ole pyyhkinyt sanoja pois, mikä on hyvä. Minulle tarinoiden perussääntö on, että ikinä ei kannata hävittää yhtäkään tekstiä, sillä jonakin vuonna sille saattaa olla vielä käyttöä.

Ei minua sinun haavoittunut katseesi saanut itkemään. Eikä ajatus siitä, että minusta ei taidakaan tulla lastesi kummeja eikä kaasoa häihisi. Se oli pieni haalistuma eräästä unelmasta. Nyt minulla ei olisikaan vuosikymmenien päästä vintilläni pahvilaatikkoa täynnä kirjeitä sinulta. Ja ehkä se kertoo jo paljon. Tai sitten se tarkoittaa, että tätä ajatustyötä on vielä vuosia jäljellä.


maanantai 15. tammikuuta 2018

let's blame monday

joskus on päiviä, kun oikein vain haluaisi mennä takaisin nukkumaan
tahtoisi istuutua hetkeksiä itkemään pois stressiä
hakea kirjastossa odottavat varaukset nyt, eikä vasta koulun jälkeen



sellainen päivä oli tänään, pakkanen pisteli poskia ja koulussa unohtui kauluhuivi kaappiin, tunnilla oli kylmä - ei lämmittänyt, kun puhuttiin jääkausista

päivä, jolloin olisi tehnyt mieli avata suu ja sanoa, että hei - älä viitsi käyttää sanaa vammainen loukkauksena, älä edes vitsillä
mutta sain viimeksikin vain lokaa niskaani ja kuulla huomautuksistani vielä kuukausi sen jälkeen

ei minusta ole tällaisina päivinä maailman parantajaksi




tahtoisin kysyä, että miksi kaikki, miksi minä olen niin negatiivinen, mutta ehkä se johtuu vain maanantaista

tällä hetkellä tavoite on saada vähintään kahdeksikko kemiasta
ja uskokaa tai älkää, ensimmäistä kertaa tavoitteeni ei todella ole täysi pyöreä kymppi

mutta ehkä sekin johtui vain maanantaista ja hei sainhan minä ne varaukset kirjastosta, ehkäpä toisen kerran elämässäni jopa jaksaisin lukea englanniksi romaanin loppuun asti

torstai 11. tammikuuta 2018

Etsi jotakin uutta

Päässäni risteilee tuhat ja yksi ajatusta, mutten saa niistä yhtäkään kiinni, ne lipuvat pois ja vajoavat syvään hukuttavaan veteen. Kirjoitan yhden ylös runoksi, mutta en löydä siitä itseäni. Löydän sinut sieltäkin niin kuin löydän talosi luota, laulun sanoista, ihmisten puheista.



Maalaan sormeni vaalean violeteiksi akryylimaalilla, nostan hiukset ylös ponihännälle, viilaan kynnet, puen päälle uuden paidan ja huulipunaa. Mutta ennen nukkumaanmenoa riisun sen kaiken, pesen kädet ja kylmällä vedellä kasvot. Tänään on sellainen päivä, että minä olen irrallaan muista ja huominen kaukana.

Nauran saksan tunnilla, istun käytävällä katsomassa Gleen 4. tuotantokauden jaksoa 7, mutta oikeasti kotona olen vasta, kun istun kuvataidekoulun pöydällä ja katson uutta maalaustani. Ehkä minulla todella on lahjoja, ehkä tästä todella tulee jotakin. Vaikka minä sanon: "Se on vain kymmenen vuoden harjoittelun tulos."

Mallikuva puuttuu, mutta pastellin sävyt ovat uutta. Idea on siinä. Sitä minä etsin, jotakin uutta. Sillä olen ollut turhan kauan takertuneena kiinni tummansinisessä pimeydessä. Takertuneena sinuun.



hän luuli
minun jäävän
- kultapieni, poikkesin vain kokeilemaan
kepillä jäätä
ja se petti alta

Ajattelin, että olisin onnellisempi ilman sinua.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosi 2017 | runoutta ja pahoja päiviä

Tänä vuonna kirjoitin ja luin runoja enemmän kuin koskaan. Kokosin tärkeimmät ystävälleni kirjaksi, jonka annoin hänelle joululahjaksi.

Tajusin, että olin elänyt huonossa ystävyyssuhteessa aivan liian kauan aikaa. Olin unohtanut, että ystävyyden tuntuu kuulua helpolta ja saada minut onnelliseksi. Se ei ole kiellettyjä puheenaiheita, tietoisia päätöksiä ja vastuuta toisesta siten, että se ottaa itseltä enemmän kuin antaa. En ole vastuussa ihmisestä, riippumatta kuinka syvää ja hyvää se ystävyys olisi joskus ollut.
Koska jos se ei enää sitä ole, niin miksi kuluttaisin itseni henkisesti puhki, jos minun ei ole pakko.

Olin antanut itseni stressata niin paljon, että lopulta kävelin koulukuraattorin huoneeseen ja sanoin itselleni, että kaikesta ei tarvitse selvitä yksin.

Oli iltoja, jolloin kaikki oli pimeää ja pelottavaa. Itkin, itkin enemmän kuin ennen. Ja oli päiviä, jolloin ne hetket tuntuivat kaukaisilta ja sain loistaa - olin aivan mahtamassa tet-paikassa, mukana koulun musikaalissa ja sain tehtyä tähän astisista maalauksistani kauneimman kuvataidekoulussa.

Hyväksyin vihdoin ja viimeistä kertaa taulun maalausprosessin aikana sen tosiasian, että ne jotka eivät minua lesbona hyväksy saavat kävellä ulos elämästäni. Ja että maailmassa on tärkeämpiä asioita, kun murehtiminen siitä, että olen ulkopuolinen. Sillä sitä minä olen tai olin - olen ehkä aina ollut. Tänä vuonna olin välillä jopa omissa ystävyyssuhteissani.

Saatan olla yksinäinen, mutta en ole yksin. Saatan olla vailla tyttöystävää, mutta täällä on ihmisiä, jotka rakastavat minua tällaisena.

Sain uusia ystäviä ja vanhoista tuli entistä tärkeämpiä. Aloitin valokuvaamisen ystäväni kanssa, halleluja mallina istuminen on hauskaa, vaikka Suomessa on kylmä. Mutta hiukset näyttävät kauniilta männynneulasia vasten.

Join iltateeni vihreästä muumimukista ja istuin punaiset villasukat jalassa sängylläni. Omasta huoneestani muodostui pakopaikka ja kännykän ruudusta aina toisinaan ainut asia, joka piti kyyneleet sisällä.

Kasvoin vähän kieroon ja sisäinen huutoni vaimeni, kun otin ensimmäiset askeleet sen pysäyttämiseksi. Nyt vain kerron itselleni, että olen tehnyt oikeat ratkaisut ja että kaikki on hyvin. Jos en seuraavana vuonna enää jäisi sängylle istumaan vaan menen ja elän, ihan pieninä annoksina. Kuuntelen kehoani ennen kuin se lähettää kyyneleet silmiini muistutukseksi, että nyt ei ole kaikki hyvin.

Next year is going to be about me and letting go things that I don't need. Because I need learn that I can't save everyone and sometimes I have to save myself first.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

My top songs 2017

Tasan vuosi sitten keräsin vuoden 2016 musiikkilistan ja koska sen tekeminen oli hauskaa ja siitä myös vuoden suosituin postaus tuli niin ajattelin, että miksikäs ei tehtäisi uudestaan.
Olkaa hyvä! Kertokaa ihmeessä, oletteko näitä ennen kuulleet tai mistä tykkäätte eniten vai onko joku näistä päätynyt sattumoisin teidänkin musiikkilistoillenne ❤

ZOLITA - FIGHT LIKE A GIRL

- I cried when I heard this for the first time. Harvoin kappaleet saavat minut itkemään ja kesti pitkään ylipäätään ennen kuin osasin nimetä lempilaulajani. Tällä hetkellä se on ehdottomasti Zolita ja tästä kappaleesta syntyi jonkinlainen hyvän mielen ja energian kappale. Se antoi voimaa silloin, kun tarvitsin ja kannusti myös maalaamaan laulajasta syksyn tauluni.
Mutta erityisesti valitsin tämän tähän listaukseen, koska tänä vuonna liitin ensimmäistä kertaa avoimesti itseeni sanan feministi.

PASSENGER - EVERYTHING

- Tulee mieleen kesä, automatkat, järvenranta mökillä ja silmien piirtäminen lyijykynällä ystävän luonnoslehtiöön samaan aikaan, kun hänen höpsö koiransa kyhjöttää siinä minussa kiinni.
ED SHEERAN - SAVE MYSELF

- Tämä kappale heittää minut viime kevääseen, koulumatkoille, pyörimään metsään kuulokkeet korvissa. Johonkin puhtaaseen ja raikkaaseen. Mutta tällä hetkellä se myös on muistuttajana, etten voi pelastaa kaikkia. Että välillä on lupa olla itsekäs ja tehdä se, mikä on omalle hyvinvoinnille oikein.


DODIE - SICK OF LOSING SOULMATES

- Tämä on ehdottomasti tämän vuoden ystävyydelle osoitettu kappale. Koska ongelmia alkaa nähdä vasta silloin, kun näkee kokonaisuuden.

"I can finally see, you're as fucked up as me

So how do we win?"

RUELLE - ON THE OTHER SIDE

FLEURIE - HURRICANE

- Jos tästä syksystä pitää nimetä kaksi kappaletta niin ne ovat ehdottomasti nämä. Ylemmän voisin osoittaa niille, joista on tämän syksyn aikana tullut minulle entistä tärkeämpiä ja alempaa kuuntelin niinä hetkinä, kun piti saada muuta ajateltavaa ja sulkea silmät hetkeksi, paeta pimeyttä pimeyteen.

HALOO HELSINKI - JOULUN KANSSAS JAAN

- Ja jostakin musiikista löysin valoa niin Haloo Helsingin. Tämä ja Tuntematon olivat ehdottomasti joulukuun kappaleet, joita saattoi pyörittää kerta toisensa jälkeen, kunnes sanat oppi ulkoa ja olo koheni.

"Tässä mä seison takki auki taas
Tämä vuosi joitain suosi enemmän"